Saksa aloitti EU-puheenjohtajana 1.7.2020 ja tämä on herättänyt Suomen EU-uskovaisessa mediakentässä erityistä iloa. Iltalehden pääkirjoitus 2.7.2020 tarjoaa oivan näkymän EU-uskovaisen mediakentän lapselliseen mielenlaatuun, pääkirjoitustoimittaja Erja Yläjärvi pelkää ”kansallista käpertymistä”. Tuohon käpertymisvaivaan auttaa tietenkin miljardien lappaminen EU:n elvytysrahastoon, josta ne voidaan jakaa Italialle, Romanialle, Puolalle jne. Odotukset ovat korkealla, sillä Messias Merkel on tullut toteuttamaan EU-liittovaltion viimeistelyn. Mutta onko Suomen EU-eliitti tilanteessa ajan tasalla? Onko kaikki sitä, miltä näyttää?
Suomen EU-eliitti on omissa laskelmissaan lähtenyt siitä, että EU ja USA ovat samaa imperiumia, mutta tällä hetkellä niiden välinen kuilu kasvaa. Mainitsin jo aiemmassa kirjoituksessani, että USAn suuntautuminen pois Euroopasta on alkanut jo Obaman kaudella. Brexit on osa tätä dynamiikkaa. Vaikka Suomen media ei asiasta uutisoi, on Britannia jättänyt ulko- ja turvallisuuspolitiikan pois osana tulevia neuvotteluita EU:n kanssa. Syykin on ilmeinen: Britannia ei katso tarvitsevansa sitä ja hakee kumppanuuksia EU:n ulkopuolelta. Merkel on tosin jo itsekin varoitellut, että Britannia ja EU voivat olla matkalla kohti sopimuksetonta tulevaa suhdetta (”no deal”).
Suomessa on pitkään kuviteltu, että Trumpin mahdollinen häviö tai väistyminen (ja Bidenin valinta) palauttaa ennalleen USA:n ja EU:n suhteet. Jopa Saksan ulkoministeri Heiko Maas totesi, että näin ei ole. Suomi on kuitenkin päättänyt nojata vahvasti Saksaan ja Ranskaan, eli se on asettumassa Atlantin valtojen vuosisataisia intressejä vastaan. Jopa paljon korostettu pohjoismaisuus on saanut väistyä, kun Suomi rientänyt pönkittämään Merkelin ja Macronin suuruudenhullua elvytysrahastoa. Samoin Suomi on omaksunut kovan Brexit-linjan, joka korostaa vastakkainasettelua Atlantin valtojen kanssa. Onkin syytä kysyä, ymmärtävätkö Suomen poliitikot, että liittoutumisella Saksan ja Ranskan kanssa kauppapolitiikassa (USA vs EU, Brexit) on vaikutuksia Suomen Atlantti-suhteisiin?
USA:n ja EU:n välinen vastaikkainasettelu sisältää jo pitkän listan asioita: NordStream2, autot, lentokonevalmistajien tukiaiset, USA:n joukot sekä USA:n Remdesvir-kaupan. Tunteet ovat siinä määrin pinnassa, että Saksan entinen liittokansleri Gerhard Schröder on valmis jopa harkitsemaan vastapakotteita, mikäli USA asettaa pakotteita NS2-hankkeen tiimoilta. Venäjän näkemys on, että mikään ei keskeytä kaasuputkihanketta.
NATO ja transatlanttisuus itsessään on menettämässä uskottavuuttaan ja liittokansleri Merkel vihjasi Le Monde -lehden haastattelussa 28.-29.6 (s.2-3), että ”Mikäli Yhdysvallat omasta aloitteestaan luopuisivat nyt tästä roolista, meidän olisi suoritettava perusteellinen pohdinta”. Naton sisällä Turkin toiminta jakaa mielipiteitä , viime vuonna Macron kuvasi Natoa aivokuolleeksi. Ranska vetäytyi toiminnasta Libyan rannikolla, kun sen laivasto joutui ongelmiin toisen Nato-maan, Turkin kanssa. Onkin mahdollista, että Libyassa ei ole kyse NATO:n sisäisistä kahinoista ainoastaan Ranskan ja Turkin välillä. On syytä nähdä, että Yhdysvallat on asettunut tukemaan Turkkia Ranskaa vastaan, mikä tuo oman lisämausteensa ajankohtaiseen geopoliittiseen tilanteeseen myös Euroopassa.
Ruotsissa on avointa pohdintaa siitä, tuleeko eteen siirtyminen eurovaluuttaan vai EU-ero. Tämä osaltaan selittää Suomen allergiaa Ruotsin EU-linjaa kohtaan, sillä onhan EU Suomen euroeliitille ”koskematon”. Puolassa EU:n puuttuminen sen oikeusjärjestelmään on myös johtanut eropohdintoihin.
Millaisia johtopäätöksiä tilanteesta tulisi vetää?
”Tälläkään kertaa ei Suomessa ole syytä sekoittaa tunteita tosiasioihin. Vain Yhdysvalloilla on voimavaroja rakentaa lännen puolelta Pohjois-Euroopan voimatasapaino Venäjän suuntaan. Kysymys kuuluu, miten se tällä kertaa käyttää voimaansa niin, ettei se aiheuta vahinkoa itselleen puhumattakaan alueen pienistä valtioista, joilla taas on kaikki syy välttää ryhtymistä tälläkään kertaa pelin moukaksi. Euroopalla eli Saksalla tai Ranskalla ei tule olemaan tällä alueella sotilaallista roolia, sillä niiden voimat eivät siihen riitä, ja tässä asiassa Yhdysvalloilla ja Venäjällä on aina ollut yhteinen etu.”
”Autonominen Suomi tehtiin 1809 suurvaltojen geopoliittiseksi ratkaisuksi eli Pietarin suojaksi osana Englannin ja Venäjän välistä pohjoisen Euroopan raja-alueen pienten valtioiden tasapainojärjestelmää. Sen pohjalta Venäjä ja Atlantin vallat – siis sekä Englanti että Yhdysvallat – ovat myös toimineet näihin päiviin asti, ja ne ovat työntäneet täältä tarvittaessa yhdessä takaisin omalle tontilleen Keski-Euroopasta yrittäneet Ranskan ja Saksan. Niin vaikeata kuin Yhdysvaltojen viime vuosien ohi Naton tapahtunutta suoraa sotilaallista asemoitumista Pohjolaan onkin tulkita geopolitiikan pitkän historian valossa, Venäjän lisäksi sen toinen puoli on Yhdysvaltojen tämänkin kautta muuttuva suhde läntisen Euroopan suurvaltoihin. Vastaus saadaan kyllä jatkossa, sillä tässäkään asiassa historia ei ole loppunut.”
