Tällä viikolla on mediassa kohistu Sinimustan liikkeen puolueohjelmasta. Paljon vähemmälle huomiolle on jäänyt Perussuomalaisen puolueen sisällä käynnistetty Liberaalipersut-hanke. Vaikuttaa siltä, että hankkeen taustalla olevat henkilöt haluavat tuoda puolueen sisällä esille vapausaatetta ja ajatusmallia, jonka tavoitteena on vähentää julkisen vallan suhdetta kansalaisiin. Näkökulma sinänsä on oikeutettu, mutta väitän, että nämä henkilöt eivät tiedä mistä puhuvat samaistaessaan vapausihanteensa liberalismin käsitteeseen. Selitän seuraavaksi miksi.
On virhe olettaa, että liberalismi olisi yhtä, kuin sen nimi antaa ymmärtää. Liberalismihan poliittisena ideologiana kehitettiin 1800-luvulla, ja se perustuu vahvasti valistusajan poliittiseen filosofiaan, kuten Kantiin, Humeen ja Adam Smithiin. Jo 1600-luvulla John Locke oli alkanut muotoilla teoriaa kaikkien ihmisten oikeuksista, joita jokaisella olisi ikään kuin ihmiseksi syntymisen myötä. Yksilö ja hänen oikeutensa korotettiinkin liberalismissa keskiöön, mikä asetti sen pysyvään ristiriitaan valtion ja kansan käsitteiden kanssa. Yksilön vapaus ja yhteisön edut eivät nimittäin aina ole yhteneväisiä, vaan valtion sisällä yksilöt joutuvat tinkimään vapauksistaan saadakseen valtiolta suojelua. Hobbesin mukaan yhteiskuntasopimus tarkoittaakin juuri vapauden vaihtamista turvallisuuteen, sillä ilman sitä ihmiset joutuisivat elämään anarkian vallassa olevassa tilassa, jossa kaikki sotivat lakkaamatta toisiaan vastaan.
Nimestään huolimatta liberalismin keskeisenä tavoitteena ei suinkaan ollut vapaus vaan onnellisuus. Tämän tavoitteen muotoili Jeremy Bentham, jonka mukaan ihmisen elämällä ei voi olla suurempaa tarkoitusta kuin onnellisuuden maksimointi ja kurjuuden minimointi. Ajatusmalli on lähtökohdiltaan yksilökeskeinen ja sivuuttaa kansallisen edun, jonka nimissä yksilöiltä voidaan edellyttää tietynlaiseen kurjuuteen alistumista, esimerkiksi puolustettaessa valtiota sodassa. Koska liberalistisen ajattelun noudattaminen ei mahdollistanut kansalaisen määräämistä sotaan, tuli sen tärkeimmäksi tavoitteeksi sotien lopettaminen. Tämä toteutettaisiin paitsi valistamalla yksilöitä suvaitsevaisuuskasvatuksen kautta, myös ja ennen kaikkea sitomalla valtioita toisiinsa kansainvälisen lainsäädännön myötä ja taloudellisia keskinäisriippuvuuksia luomalla. Monet liberalistisista teoreetikoista, kuten James Lorimer, pitivätkin valtioiden suvereniteettia suurimpana ongelmana liberalismin näkökulmasta, mikä samalla toi suurimmaksi tavoitteeksi tämän suvereniteetin vähentämisen.
Mitä tulee liberalismille keskeisiin ihmisoikeuksiin, mitään sellaisiahan ei varsinaisesti ole olemassa. Kuten professori Raymond Geuss on osoittanut, ei ole olemassa mitään loogista argumenttia, jonka perusteella voitaisiin väittää, että ihmisellä on sisäsyntyisesti joitain tiettyjä oikeuksia. Oikeudet ovat asia, jotka yhteiskunta antaa yksilölle, valtio kansalaiselle. Mutta koska liberalismin oppien mukaisesti kansojen käsite tulee häivyttää taka-alalle yksilön oikeuksien tieltä, haluaa se muodostaa kuvitelmia seikoista, jotka ovat yhteisiä kaikille yksilöille yhteisöstä riippumatta. Mikäli liberalistit myöntäisivät, että vain valtio voi antaa oikeuksia kansalaiselle, nostaisivat he keskiöön kansallisen suvereniteetin käsitteen, mikä on juuri se, jota he yrittävät vähentää. Ja mikäli olisi olemassa kaikkia valtioita pakottavia, juridisia ihmisoikeuksia, eivät valtiot enää olisi suvereeneja de fakto. Sama koskee tietenkin vähemmistöjen oikeuksien korostamista: kansojen enemmistöjen identiteetit ovat ristiriidassa liberalismin kanssa, koska niiden korostaminen saattaisi muodostaa kansojen välille ristiriitoja, mikä häiritsisi liberalismille keskeistä talouden toimivuutta ja mahdollisesti vähentäisi yksilöiden onnellisuutta. Tästä syystä liberalismi pyrkii määrätietoisesti väheksymään enemmistöjen identiteettiä, eikä oikeastaan edes tunnusta sellaisten olemassaoloa.
Yksi aikamme suurimpia valheita on liberalismin ja demokratian samaistaminen toisiinsa, jolloin liberalismia vastaan suunnattuja argumentteja voidaan syyttää demokratiavastaisuudesta. Liberalismi on kuitenkin vain yksi poliittinen teoria, joka kylläkin hyödyntää edustuksellista demokratiaa, mutta pyrkii samalla vähentämään valtioiden suvereniteettia, tavoitteenaan utopistinen sotien lakkaaminen ja yksilöiden loputon onnellisuus. Välillä on pelottavaa, kuinka politiikasta keskustelevat sellaiset ihmiset, jotka eivät tiedä mistä puhuvat. Tietenkin on mahdollista yrittää muuttaa liberalismin käsitettä ja tarkoittaa sillä pelkästään vapausihannetta, mutta tällöin sivuutetaan kaikki se, mitä poliittiset teoreetikot ovat liberalismilla tarkoittaneet 1800-luvulta alkaen. Esimerkiksi EU:n liittovaltiokehitys on liberalismin oppikirjaesimerkki kansojen sitomisesta toisiinsa taloudellisilla keskinäisriippuvuuksilla ja kansallisen suvereniteetin vähentämisellä, eikä mielestäni kukaan perussuomalainen voi tällaista kannattaa.
