Viime viikolla eduskunnan kyselytunnilla kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo esitti kummallisen väitteen: hänen mukaansa suomalaiset halusivat liittyä EU:n jäseneksi sen turvallisuuspoliittisen ulottuvuuden takia. Olin itse tuohon aikaan vielä nuori, mutta omien muistikuvieni mukaan turvallisuuskysymysten sijaan EU-keskustelua hallitsi 1990-luvun alkuvuosina paremminkin ruoan hinta. Ja miten olisi voinut muutoin ollakaan, sillä Neuvostoliitto oli juuri hajonnut, kylmä sota loppunut ja maailma siirtynyt, ainakin liberaalien kuvitelmissa, syvän rauhantilan aikakauteen. Miten tuossa tilanteessa, jossa minkään ei enää nähty sotilaallisesti uhkaavan Suomea, olisi painotettu turvallisuuspoliittisia syitä EU-jäsenyyteen liittyen?
Jos nyt kuitenkin oletetaan, että joillekin suomalaisille EU on turvallisuuspoliittisesti tärkeä, niin mihin se käytännössä perustuu? On totta, että unionilla on olemassa kaksikin erilaista, oikeudellisesti sitovaa avunantolauseketta, joiden perusteella valtio voi pyytää apua muilta jäsenmailta. Toinen näistä lausekkeista on aktivoitu yhden kerran: Ranskan toimesta vuonna 2015 tapahtuneiden islamististen terrori-iskujen vuoksi. Sotilaallisen avun antamiseen nämä lausekkeet eivät kuitenkaan velvoita. Lisäksi EU:n nopean toiminnan joukot ovat kokonsa puolesta paperitiikeri, ja soveltuvatkin lähinnä kriisinhallintatehtäviin.
EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspoliittinen päätöksenteko perustuu yksimielisyysajatteluun, mikä luonnollisesti vaikeuttaa ja hidastaa päätöksentekoa. Jotkut, kuten Jean-Claude Juncker, ovat vaatineet sen muuttamista määräenemmistöön perustuvaksi, mikä tehostaisi päätöksentekoa. Tämä olisi Suomen kannalta tuhoisaa, sillä se tarkoittaisi merkittävää ulkopoliittisen päätösvallan siirtymää pois valtiomme omista käsistä. Käytännössä riskinä olisi sitoutuminen turvallisuuspoliittisiin päätöksiin, joita emme itse kannata. Suomessa kokoomuslaiset ovat kuitenkin puoltaneet tätä esitystä.
Toisinaan pyrkimystä EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan syventämiseen perustellaan sillä, että unioni on alun perin muodostettu turvallisuuspoliittisista syistä. Tämä on harhaanjohtavasti sanottu, sillä unionia ei alun perin oltu tarkoitettu ulkoisia uhkia vastaan, vaan vähentämään jäsenvaltioiden keskinäistä sodanuhkaa. Käytännössä yhteinen turvallisuuspolitiikka voi toimia vain juhlapuheissa, sillä jäsenvaltioiden erilainen strateginen kulttuuri tekee sen toteuttamisesta mahdotonta. Strategisella kulttuurilla tarkoitetaan poliittisen järjestelmän, historian, väestön ja maantieteen kautta muodostunutta tilannekuvaa ja uhkakuvia. On selvää, että vaikkapa Viron strateginen kulttuuri on siten täysin erilainen kuin Ranskassa tai Italiassa. Oman maamme asema Venäjän rajanaapurina vaatii meiltä omanlaista turvallisuuspolitiikkaa, muutoin vaarana on asemamme heikkeneminen tai jopa ajautuminen toisten valtioiden aloittamiin ideologisiin konflikteihin.
Olisikin aika lopettaa puhuminen EU:n turvallisuuspoliittisesta ulottuvuudesta, sillä sellaista ei oikeastaan ole olemassa muutoin kuin mielikuvissa sekä eräänlaisena ”henkisenä kynnyksenä”. Kuten perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho on todennut, turvallisuuspolitiikkaa on alettu käyttää Suomessa uutena ”Moskovan korttina”, jolla EU-kriittisiä pelotellaan pysymään ruodussa milloin minkäkinlaisen kansallemme vahingollisen tukipaketin takana.
