Keskustelu siitä, pitäisikö Suomen liittyä Natoon, kuumenee ymmärrettävästi näin vaalien alla. Kysymys kuuluu jokaisen puheenjohtajatentin ohjelmaan ja sisältyy jokaisen vaalikoneen kysymyspatteristoon. Perusteluja löytyy puolesta ja vastaan mutta yleensä ne voidaan kiteyttää kahteen yksinkertaiseen argumenttiin. Natojäsenyyttä kannattavat toteavat, että mikäli Suomeen kohdistuisi suora, aseellinen hyökkäys Venäjältä, ei meillä olisi mahdollisuutta selvitä yksin ylivoimaista hyökkääjää vastaan. Natojäsenyyttä vastustavat taas toteavat, että tällaisen suoran hyökkäyksen todennäköisyys maatamme kohtaan on pieni, mutta Suomen kuuluessa Natoon joutuisimme sotkeutumaan sotiin, jotka aiheuisivat hyökkäyksestä johonkin toiseen, meille ehkä kaukaiseenkin Naton jäsenmaahan. Molemmat argumentit pitävät tietenkin paikkansa. Niiden perusteena on Naton viides artikla, jonka mukaan hyökkäys yhtä jäsenmaata kohtaa on hyökkäys kaikkia kohtaan. Sotilasliiton jäsenmaat ovat sitoutuneet puolustamaan toisiaan, tositilanteen tullen se ei ole vapaaehtoista.
Miksi Venäjä pitää puolustusliitoksi perustetun Naton laajenemista uhkana itselleen? Tämä pohjautuu hyvin pitkälle siihen traumaan, jonka Neuvostoliiton hajoaminen ja sen jälkeen tapahtunut Naton laajentuminen on aiheuttanut Venäjän geopoliittisessa ajattelussa. Sen mukaan Saksan yhdistämistä koskevissa neuvotteluissa oltiin aikoinaan sovittu, että Nato ei laajene itään Venäjän rajoille asti. Vuonna 2004 Baltian maiden liittyessä Natoon tämä kuitenkin tapahtui, ja Venäjä menetti varsinkin tärkeäksi kokemansa Pietarin suunnan puskurivyöhykkeen. Se, että Suomi ei kuulu Natoon, on siten erittäin tärkeä asia Venäjän turvallisuus- ja geopoliittisessa doktriinissa. Jo pelkästään liittymisaikeiden Suomen tai Ruotsin taholta on spekuloitu saattavan aiheuttaa Venäjän vastatoimia, jopa sotilaallista voimankäyttöä joidenkin alueiden haltuun ottamiseksi ennen jäsenyyssopimuksen allekirjoittamista. Olemmekin tavallaan ajautuneet veitsenterälle koko Natokysymyksen kanssa: ei uskalleta liittyä, mutta ei oikein olla liittymättäkään. Juuri tähän tosiasiaan on perustunut Suomen tasapainoilu liittoutumattomuuden ja Naton rauhankumppanuusohjelmien välillä vuodesta 1994 asti.
Mihin sitten Naton turvatakuut mahdollistava sotilasmahti perustuu? Luonnollisesti Yhdysvaltojen toimiseen sotilasliiton taustavoimana. Eurooppalaisilla Naton jäsenmailla on ollut pitkään hyvin pienet puolustusbudjetit, mikä on aiheuttanut närää Yhdysvaltojen taholta. Presidentti Trump on useaan kertaan osoittanut maansa haluttomuutta seistä Naton takana. Mutta on tärkeää huomata, että tämä kehitys alkoi jo edellisen presidentin, Obaman aikana. Kyse ei ole siten vain Trumpin päähänpistosta vaan pidempiaikaisesta kehityskulusta. Nato saattaa laajeta itään, mutta tavallaan supistuu lännestä, ainakin tahtotilan osalta. Siten Nato voidaan nähdä jo jossain määrin vanhentuneena ratkaisuna eurooppalaisen turvallisuuspolitiikan ongelmiin. Tällä hetkellä se on vielä voimissaan, mutta tilanne saattaa 10-20 vuoden kuluttua olla jotakin aivan muuta.
Näistä syistä johtuen meidän tulisi keskustella muistakin sotilaallisen liittoutumisen vaihtoehdoista kuin Natosta. Yksi tällainen vaihtoehto on blogini ensimmäisessä osassa käsitelty Intermarium. Kun keskustelua aiheesta käytiin maassamme pienimuotoisesti vuonna 2016, olivat monet sitä mieltä, että pienten Itä-Euroopan maiden muodostamalla liittoutumalla ei olisi mitään sotilaallista merkitystä, vaan Venäjä kykenisi halutessaan pilkkomaan liittouman osiin muutamassa päivässä. Viime vuosien aikana tilanne on kuitenkin muuttunut, kun Ukrainan sodan vuoksi monet ko. maista ovat panostaneet voimakkaasti puolustukseensa. Kansainvälisen politiikan tutkijan Andreas Umlandin mukaan asiaa ei tule edes tarkastella pelkästään sotilaallisena yhteistyönä, vaan Intermarium-maat voisivat auttaa toisiaan myös kauppapoliittisissa ja diplomaattisissa ponnisteluissa, taloudellisen ja sosiaalisen tiedustelutiedon sekä Venäjään liittyvän tutkimustiedon analysoimisessa ja jakamisessa, sekä vastapropagandaan liittyvissä toimenpiteissä. Käytännön tasolla voitaisiin luoda vaihto- ja vierailijaohjelmia jäsenmaiden sotilasneuvonantajille, yhteiskuntatieteilijöille, aseteollisuuden suunnittelijoille sekä sotilaallisille ja puolisotilaallisille vapaaehtoisjoukoille. Erityisesti viimeksi mainittujen osuus tulee entisestään korostumaan nykyisen hybridisodankäynnin aikana, kuten Ukrainan tilanne on osoittanut.
Vanhan sanonnan mukaan emme ole ruotsalaisia ja venäläisiksi emme halua tulla. Suomi onkin aina seissyt idän ja lännen välissä, pitäen kiinni omasta kansallisesta identiteetistään erilaisten suurvaltojen ja koalitioiden puristuksessa. Sama koskee muita kaavailtuja Intermarium-maita Baltiasta Puolaan ja Ukrainaan asti. Meillä saattaakin olla näiden maiden kanssa enemmän yhteistä kuin olemme osanneet ajatellakaan.
