Kun islamistit tekevät väkivaltaisen iskun Euroopassa, on siitä meillä tapana olla hyvin hiljaa. Tämän osoitti jälleen viime viikkoinen eduskunnan kyselytunti, jossa perussuomalaiset joutuivat vaatimalla vaatimaan hallitusta tuomitsemaan Ranskassa tapahtuneen julman teon. Oma-aloitteisesti hallituksen riveistä asiasta ei puhua pukahdettu. Kysyä sopii, olisiko reaktio ollut yhtä vaikeneva, jos äärioikeistolaiset olisivat leikanneet pään irti heistä pilapiirroksia esitelleeltä ihmiseltä?
Erityisen kiinnostavia olivat sisäministeri Ohisalolta asiasta nyhdetyt kommentit. Hän nimittäin käytti terrorismiin liittyen termiä “turvautuminen”. Kun sanotaan, että ihminen “joutuu turvautumaan ekstremistisiin tekoihin”, sisältää lause viittauksen siihen, että tekijän motiivi on jollakin tavalla oikeutettu ja ymmärrettävä. Tämä onkin islamistisesta terrorismista käytyä keskustelua leimannut piirre: viittaus siihen, että tekijät ovat kokeneet syrjintää länsimaisissa yhteiskunnissa, mahdollisesti jopa kantaväestön rasismia, ja ovat siten ajautuneet tekemään väkivaltaisia tekoja. Syyllinen ei siis ole tekijä ja radikaali ideologia, joka häntä motivoi ja jota hän haluaa teollaan edistää. Sen sijaan syyllinen on uhri!
Nyt onkin tuhannen taalan kysymyksen paikka: joudutaanko Ohisalon kaltaisten apologiittojen mukaan myös Suomessa turvautumaan terrorismiin? Ja jos joudutaan, niin mikä on se ryhmä yhteiskunnassamme, joka ei muutoin ole saanut ääntään kuuluviin? Keitä ovat ne syrjityt ja päähän potkitut, joilla ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin “turvautua ekstremistisiin tekoihin”? Mikäli Suomessa tapahtuisi äärioikeistolaiseen motiiviin yhdistettävä terroriteko, riittäisikö punavihreä ymmärrys siinäkin tilanteessa katsoa vain tekijän henkilökohtaisen elämän ahdinkoa ja sivuuttaa kokonaan teon taustalla vaikuttavat ideologiset motiivit? Jokainen tietänee vastauksen.