Suomessa on elänyt läpi vuosisatojen varsin homogeeninen väestö. Historian aikana tapahtuneet lukuisat sodat ja miehitykset eivät ole vaarantaneet suomalaisten kansallista olemassaoloa, vaikka suomalainen kansallisvaltio syntyi vasta päälle sata vuotta sitten. Aiemmin ainoastaan ruotsalaisten siirtolaisuus Suomeen keskiajan alussa rikkoi tätä kokonaisuutta.
Suomenkielisten osuus Suomen väestöstä oli vielä 1990 93,5 % ja ruotsinkielisten taas 5,9 %. Nämä yhteensä muodostavat 99,4 % väestöstä. Väestö oli siis näin homogeeninen ja etnisesti yhtenäinen alle 30 vuotta sitten. Mutta siitä alkaen suomalaisen väestön osuus on laskenut huomattavasti, vieraskielisten taas kasvanut. 2018 suomenkielisiä oli enää vain 87,6 % ja ruotsinkielisiä 5,2 %. Suomalaisten osuus on laskenut useita prosenttiyksiköitä, kun taas vieraskielisten määrä on kasvanut liki 15-kertaiseksi. Suomessa ei tilastoida etnisyyden mukaan, joten yleistys on karkea ja mahdollisesti alakanttiin.
Onko tämän kehityksen osoittaminen ja sen toteaminen ongelmaksi väärin? Etnonationalismi hylkää ajatuksen maahanmuuttajien assimilaatiosta suomalaiseen väestöön. Maahanmuuttajien sopeutuminen ja suomen kielen taitaminen eivät muuta sitä seikkaa, että vieraan väestön kasvaessa suomalainen väestö jää hiljalleen alakynteen. Somalista ei tule kuin taikatempusta suomalaista, ja sama päinvastoin. Mitä suuremmaksi muut eri etnisyydet kasvavat Suomessa, sitä voimakkaammin ne alkavat ajaa omia etujaan. Lisääntyvä vieraan väestön pysyvä läsnäolo muuttaa yhteiskunnan mosaiikkimaiseksi. Se on pois meiltä suomalaisilta.
Etnonationalistille käsitys suomalaisuudesta, tai muistakaan kansallisuuksista, ei ole viitseliäisyyskysymys. Suomen kielen osaaminen, saunassa käynti ja Suomen lätkämaajoukkueen kannattaminen ei tee kenestäkään suomalaista. Esimerkiksi Perussuomalaisten periaateohjelmassa todetaan tiiviisti, että ”suomalaisuus tuntuu sydämessä”. Tässä tiivistyy kaksi suomalaisuuden tärkeää ominaisuutta: kansallistunne ja perimä. Kansakunnallamme on ylisukupolvinen yhteys meitä edeltäviin sukupolviin suomalaisen perimän kautta. Suomalaisuutta on vaikea vaalia, jos tunne ja ymmärrys suomalaisuudesta ovat hyvin hatara. Mikäli suomalaisuutta muovataan liberaalisti avoimeksi kaikille väestöille, on kansakuntamme olemassaolon kohtalo todennäköisesti hyvin turmiollinen. Karrikoidusti voi kysyä, että näyttääkö Suomi enää suomalaiselta, jos väestöstämme yli puolet muistuttaa Pohjois-Afrikan väestöä.
Jotkut ihmiset ovat todenneet, että etnonationalismia ei tarvitse maahanmuuttopolitiikan kiristämiseen ja että miedommalla ajattelulla ikään kuin saavutettaisiin yhteiset päämäärät paremmin. Mutta pelkkä maahanmuuton tyrehtyminen ei välttämättä ratkaise ongelmia, jos maassa laillisesti oleva muukalaisväestö kasvattaa suhteellista osuuttaan ja suomalainen väestö pienenee entiseen tahtiin. Muun muassa Pew Researchin taannoisessa tutkimuksessa arvioitiin, että maahanmuuton lakkauttamisesta huolimatta muslimien osuus Suomen väestöstä kasvaisi liki kaksinkertaiseksi vuoteen 2050 mennessä. Vain harva maahanmuuttokriitikko pitäisi näitä ihmisiä lopulta suomalaisina. Ongelma siis säilyy, vaikka maahanmuuttopolitiikka olisi saavuttanut toivotut tavoitteet. Laajempi käsitys suomalaisuuden ainutlaatuisesta luonteesta tulisi läpi leikata laajemmin eri politiikan sektoreita palvelemaan nimenomaan suomalaisen väestön etuja, ei vain maahanmuuttopolitiikassa. Etnonationalismilla on tähän näkökulmaan ja mahdolliseen ongelmaan ratkaisut ja vastaukset, toisin kuin liberaalilla näkökulmalla nationalismiin.
Mikä etnonationalismissa pelottaa? Miksi se pelottaa myös maahanmuuttokriittisiä? Useilla edes jossain määrin kansallismielisillä poliitikoilla on pakottava tarve irtisanoutua etnonationalistisesta politiikasta tai ajattelumaailmasta. Tämä siitä huolimatta, että nämä itse viljelevät sosiaalisessa mediassa ja kirjoituksissaan etnonationalistisia teemoja ja retoriikkaa, kuten puhumalla väestönvaihdoksesta, suomalaisesta Suomesta ja erittelemällä ”suomalaisista” erikseen kantaväestö. Etnonationalisteilla ei ole intressejä aloittaa rajuja poliittisia toimenpiteitä, jos ja kun suomalaisen väestön valta ja olemassaolo suomalaisten kansallisvaltiossa Suomessa on turvattu. Etnonationalisteille itseisarvona on suomalainen Suomi ja sen vaaliminen sellaisena. Tämän pitäisi olla jokaisen kansallismielisen intresseissä. Kansallismielisyys on itsessään etnonationalismia, sillä siinä yhdistyvät tiiviisti kieli, kulttuuri ja syntyperä. Mikäli ei haluta ottaa huomioon syntyperän merkitystä kansallisuudessa, ei silloin voi olla kansallismielinen. Karkeasti voisi todeta, että tällaisten ihmisten mielestä Suomen rajojen ulkopuolella asuu yli 7 miljardia potentiaalista suomalaista.
Etnonationalismi, eli kansallismielisyys tarjoaa aatteena kestävän ja kokonaisvaltaisen näkökulman politiikkaan. Sillä on olemassa oma eturyhmä ja se eturyhmä on selkeästi tunnistettu. Suomalaiset kansallismieliset tunnistavat oman viiteryhmänsä ja suomalaiskansallisen identiteetin. Kansallismielisellä ajattelulla ja toteutuneella politiikalla Suomi myös näyttää suomalaiselta läpi tulevien sukupolvien.
