Suomessa poliitikot ja valtavirran äänenkannattajana toimiva media ovat kohisseet siitä, kuinka perussuomalaisten kansanedustaja on kehdannut kyseenalaistaa Suomen ulkopoliittisen linjan järkevyyden ja toinen epäillyt anglosaksisen suurvallan tarjoamien maailmanpolitiikkaan liittyvien väittämien todistusarvon. Onhan se skandaalimaista, että itse itsensä länsimaisen demokratian mallivaltioksi ylentäneen maan alueella poliitikko kiistää yhden ja ainoan oikean linjan tarkoituksenmukaisuuden tai on epäluuloinen aikaisemminkin todistettavasti tarkoituksella väärää tietoa kansainväliselle yhteisölle syöttäneen valtion (länsimaisen!) toiminnan luotettavuutta kohtaan.
Esille noussut tyrmistys havainnollistaa hyvin sen, kuinka 1990-luvulta lähtien Suomen ulkopolitiikka on noudattanut maamme pitkän linjan ulkopoliittisen jakolinjan nuorsuomalais-ruotsalaista linjaa. Olen aikaisemmin (17.12.2017) kirjoittanut aiheesta seuraavasti:
—
”[…]Suomessakin ovat säilyneet ulkopoliittiset jakolinjat vuosisatoja samanlaisina. Keskeinen kysymys on ollut, tuleeko Suomen olla itsenäinen toimija vai osa jotain läntistä valtakuntaa.
Anjalan liitto oli ensimmäinen selkeä pyrkimys luoda itsehallinnollinen valtio Suomen alueelle. Anjalan liitto oli tiettyjen Ruotsin armeijan upseerien Kustaa III:n sodan (1788–1790) aikana aloittama kapina, jonka aikana upseerit suunnittelivat ja kävivät neuvotteluja venäläisten kanssa Suomen itsenäistymisestä.
Venäjän tsaarin alaisuudessa Suomen autonomisella suuriruhtinaskunnalla oli jo monta itsenäisen valtion tunnusmerkkiä, kuten rajavalvonta, kauppapolitiikka, omat lait sekä oma raha. Ainoastaan oma ulko- ja turvallisuuspolitiikka sekä virallinen itsenäisyysstatus puuttuivat. 1800-luvulla autonomian aikana syntyi jako svekomaaneihin eli ruotsinmielisiin ja fennomaaneihin eli suomenmielisiin, joista jälkimmäiset jakautuivat vielä vanha- ja nuorsuomalaisiin.
Svekomaaneista ja nuorsuomalaisista kehittyi pohja Suomen länsimieliselle ulkopoliittiselle intressiryhmälle. Ruotsinmielisten identiteetti oli luonnostaan kiinnittynyt muualle kuin Suomen alueelle, mutta myös nuorsuomalaisille länsimielisille Suomen on aina ollut tärkeä kuulua olennaisena osana johonkin läntiseen viitekehykseen, vaikka Suomen talous ja suomalainen identiteetti olivat vahvistuneet valtavasti nimenomaan Venäjän valtakunnan alaisuudessa.
Suomalainen anarkistivaikuttaja Antti Rautiainen on kirjoittanut aiheesta Kansan Uutisissa 30.4.2015 julkaistussa artikkelissaan ”Suomalainen herraviha ja venäjämielisyys”. Vaikka en ole tarkastanut hänen käyttämiään lähteitä, kuvailee hän mielestäni hyvin Suomen ulkopolitiikan pitkän aikavälin jakolinjoja:
”Svekomaanit olivat liberaaleja ja halusivat Suomen palaavan Ruotsin yhteyteen. Snellmanin johtamat fennomaanit pitivät Ruotsia ja ruotsalaisuutta suomalaisuuden suurimpana uhkana. Niiden vastustamisessa he turvautuivat Venäjään ja kannattivat myöntyväisyyslinjaa.
Fennomaanit eivät ihailleet Venäjän poliittista järjestelmää, päinvastoin. He pitivät sitä niin arkaaisena, ettei se voinut olla uhaksi kehittyneemmälle Suomelle. Ihailun sijasta fennomaanien venäjämielisyys oli pragmaattisuutta ja epäluuloa länttä kohtaan.”
—
Nuorsuomalais-ruotsalaisen ulkopoliittisen linjan pitkän aikavälin merkittävimpiä tukijoita ovat olleet kokoomus ja RKP. Sen lisäksi linjaa ovat tukeneet sosialidemokraattien oikea laita, jotkin äärikansalliset (IKL 1930-luvulla) ja sosiaalipopulistiset (SMP kylmän sodan aikana) liikkeet sekä liberaalit, joiden paikan nykyisellä puoluekartalla ja nuorsuomalais-ruotsalaisen linjan tukijana on ottanut vihreät.
Nuorsuomalais-ruotsalaiselle ulkopoliittiselle linjalle on tunnusomaista ainakin neljä asiaa, jotka ovat seuraavat:
1) Syvä epäusko Suomen kykyihin toimia itsenäisenä kansainvälisen yhteisön yksikkönä
Suomalainen länsimielinen ei usko Suomen kykyyn toimia itsenäisenä valtiona. Sen vuoksi Suomen on liittouduttava osaksi laajaa läntistä viitekehystä.
2) Yhtenäisen lännen asettaminen Suomen oman poliittisen liikkumavaran edelle
Suomen nykyinen ulkopoliittinen johto pitää äärimmäisessä arvossa länsimaiden yhtenäisyyttä. Sen vuoksi Suomi mukisematta alistuu yhteiseen EU-linjaan, merkitsi se Suomen oman kansallisen edun näkökulmasta mitä tahansa. Sama linja on läntisten sotilasinstituutioiden yhteydessä ja Suomesta onkin tullut uskollisempi liittolainen keskeisille NATO-maille kuin iso osa NATO-jäsenmaista.
Suomen alistuvassa tai toisin ilmaistuna mukautuvassa ulkopoliittisessa linjassa julkilausuttuna ajatuksena on se, että kun useassa asiassa mukautuu yhteislänsimaiseen linjaan, saa lopulta oman linjansa läpi jossain kansallisen edun kannalta äärimmäisen tärkeässä asiassa. Kukaan ei ole vielä kuitenkaan kertonut, onko tällaista Suomen edun kannalta äärimmäisen tärkeää asiaa vielä tullut eteen.
Nuorsuomalais-ruotsalainen ulkopoliittinen ajattelu ei siis lähde Suomen omasta maaperästä, vaan jostain mielikuvituksessa siintävän yhtenäisen lännen keskuksesta. Ongelmana tässä ajattelumallissa on, että se automaattisesti rikkoo nk. lännen monimuotoisuuden ja -arvoisuuden ja on ottamatta kantaa siihen kysymykseen, kuka tämän yhtenäisen linjan määrittelee.
Käytännössä yhtenäisen lännen yhteisen linjan, siinä määrin missä se onnistuu, määrittelee sen voimakkain toimija. Nykyaikana se on itsestään selvästi Amerikan Yhdysvallat. Nuorsuomalais-ruotsalainen ulkopoliittinen ajattelu siis näkee Euroopan maat Yhdysvaltojen vasallivaltioina ja samalla hylkää ajatuksen Euroopan monimuotoisuudesta, mikä oli satoja vuosia sitten ratkaiseva tekijä maanosan kehityksessä.
Nuorsuomalais-ruotsalaisen ulkopoliittisen linjan kannattajalle on siis aivan yhdentekevää, kuinka paljon Suomen kansa kokonaisuudessaan maksaa länsiyhteydestä, kunhan saa olla osana tätä kokonaisuutta. Paljolti tässä on varmasti kysymys identitaarisesta puolesta; suomalainen länsimielinen haluaa olla länsimaalainen itseisarvoisesti. Toisaalta mukana saattaa olla myös eturyhmäajattelua, sillä tiivis länsiyhteys voi antaa tietylle eturyhmälle vankan selkänojan toimia oman läänityksensä alueella oman mielensä mukaisesti. Suomalainen länsimielinen voi kokea, että kun oma asema on kiinni ulkoisesta valtatahosta eikä oman kansan suosiosta, takaa se enemmän liikkumavaraa omalle toiminnalle.
3) Vastakkainasettelu idän ja erityisesti Venäjän kanssa
Monille nuorsuomalais-ruotsalaisen ulkopoliittisen linjan kannattajalle Suomen kannattaa olla hinnasta välittämättä osana läntisiä rakenteita Venäjän luoman perustellun tai kuvitellun uhan vuoksi. Länsimielisyys on identiteetiltään anglosaksista, sillä ei ole mitään tekemistä mannereurooppalaisen perinteen kanssa, miksi siihen kuuluu olennaisena osana vastakkainasettelu itää, erityisesti Venäjää, mutta kasvavassa määrin myös Kiinaa kohtaan.
Nuorsuomalais-ruotsalaisen ulkopoliittisen ajattelun heikkoutena on, että se ei ole analyyttinen tarkastellessaan Suomen länsiyhteyden kustannuksia verrattuna tilanteeseen, jossa Suomi vanhasuomalaisen perinteen mukaisesti pyrkisi vakaampaan geopoliittiseen tasapainoon lännen ja idän välissä. Suomalainen länsimielinen pyrkii toteuttamaan Britannian ja Yhdysvaltojen etujen näkökulmasta muotoiltuja geopoliittisia oppeja Euroopan ja Venäjän suhteiden hankaloittamisesta ja Venäjän eristämisestä Euraasian ydinmaalle välittämättä siitä, mitä tämä merkitsee Suomen maaperällä asuvien ihmisten hyvinvoinnin kannalta.
Suomalaiselle länsimieliselle hyvä tulee lännestä ja paha idästä, oli kyseessä sitten poliittinen, taloudellinen tai sotilaallinen ilmiö. Kaiken analyyttisen köyhyyden lisäksi tämä lähtökohta on taktisesti äärimmäisen hölmö. Kun lännessä kerran tiedetään jo ennalta, että Suomen ulkopoliittinen johto ei monesta muusta maasta poiketen ole edes kiinnostunut tasapainottelemaan geopoliittisesti ja kilpailuttamaan etujaan, niin miksi länsimaiden vallanpitäjät tarjoaisivat maalle muuta kuin murusia kakusta?
4) Historian ja maantieteen opetusten kiistäminen lineaarisen historiankäsityksen ja länsimaisen rationalismin uskossa
Suomen länsimielisiä vaivaa analyyttisyyden puute Suomen historian suhteen. He eivät nosta esille sitä, että Suomen sisäinen itsemääräämisoikeus, taloudellinen kehitys ja kansallinen identiteetti on ollut vahvin aikakausina, jolloin Suomi on ollut strategisesti Venäjän läheisyydessä. Suomen itsemääräämisoikeus on ehkä kuitenkin väärä mittari tarkasteltaessa Suomen länsimielisyyden motiiveja, sillä nuorsuomalais-ruotsalaisen linjan kannattaja ei ensisijaisesti hae Suomelle liikkumavaraa omaehtoiseen päätöksentekoon, vaan pyrkii vahvistamaan länttä kokonaisuutena.
Suomalainen länsimielinen näkee historian lineaarisesti etenevänä jatkumona, jossa on astuttu uuteen aikakauteen eikä historiasta tarvitse ottaa oppia. Länsikeskeinen ajattelu on saanut hänet tekemään johtopäätöksen, jossa maailmanhistoria on enää kaikkien maailman osien länsimaistumista ja liberalisoitumista äärimmäiseen länsimaisliberaaliin pisteeseen saakka.
Nuorsuomalais-ruotsalaisen ulkopolitiikan kannattajan usko länsimaalaisuuden paremmuuteen on horjumaton. Jos maantieteelliset realiteetit ja usko länsimaisuuteen ovat ristiriidassa, saa maantiede väistyä. Suomalaisen länsimielisen mielessä Suomen rautatieyhteistyön ei tulisi suuntautua Venäjälle ja IVY-maihin, vaan Pohjoismaiden ja NATO-Baltian kautta aitoihin länsimaihin, minkä vuoksi valtion rahoilla on rakennettava vaikka äärimmäisellä varmuudella taloudellisesti tappiollinen meren alittava tunneli. Suomessa on toimittava kuten Amerikassa ja jos tällä hetkellä toteutuksessa on ongelmia, voi Suomi jo parin vuosikymmenen päästä olla suomalaisen länsimielisen mielestä kuin Amerikka itse.
Ajatuksia
Suomi on maantieteellisesti ja kulttuurisesti ainutlaatuinen alue. Maan erityisolosuhteet puoltavat Suomelle itsenäistä poliittista päätöksentekoa ja puolueetonta ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.
Suomen poliittinen johto ja huomattava osa virkakoneistosta edustaa tällä hetkellä nuorsuomalais-ruotsalaista Suomen ulkopolitiikan pitkän aikavälin suuntausta. Suuntaus voi olla hyödyllinen pienen taloudellisen intressiryhmän etujen sekä poliitikkojen ja virkamiesten uraputken kannalta. Suomen erityisolosuhteiden unohtaminen johtaa kuitenkin lopulta siihen, että Suomesta tulee suuremman läntisen kokonaisuuden osana syrjäinen periferia, joka taantuu niin taloudellisesti ja sosiaalisesti kuin altistuu merkittäville turvallisuusuhkille.
Ainoastaan vanhasuomalaisen ulkopoliittisen linjan uusi nousu, Snellmanin, Paasikiven ja Kekkosen jalanjäljissä, voi pelastaa Suomen sellaisena kuin sen opimme lapsuudessamme tuntemaan.
Kirjoittaja Sakari Linden työskentelee europarlamenttiedustaja Paavo Väyrysen poliittisena avustajana europarlamentin ulkoasiainvaliokunnassa. Hän on toiminut aiemmin mm. Suomalaisuuden Liiton toiminnanjohtajana.
