Neokonien ja globalistien säikyttelemät suomalaiset, kansalaiset, poliitikot ja niin sanotut asiantuntijat, eivät usko, että Suomi voisi elää Eurostoliiton ulkopuolella. He ovat aivan samanlaisia kuin nekin konservatiiviset suomalaiset, joiden mielestä Suomen oli parasta pysytellä osana Venäjän imperiumia, koska olimme suurruhtinaskunta emmekä osa varsinaista Venäjää, vaikka todellisuudessa olimmekin osa tuota valtakuntaa. Perustelutkin olivat aivan saman suuntaisia: me emme pärjää yksin, Venäjän asemahti antaa meille turvatakuut, valtaosa kaupastamme käydään Venäjälle jnejnejne.
Toisen maailmansodan jälkeen Suomi tasapainoili menestyksekkäästi idän ja lännen puristuksessa. Keskityimme kehittämään omaa maatamme ja yhteiskuntaamme suomalaisten parhaaksi.
Vuonna 1949 Kansaneläkelaitos alkoi myöntää vanhuuseläkettä.
Vuonna 1956 tehtiin kansaneläkeuudistus: eläke muuttui tuloharkinta- ja tasaeläkkeeksi, henkilökohtaiset tilit Kelasta lakkautettiin ja eläkevakuutusmaksuja alettiin periä veronluonteisesti.
Vuonna 1963 kansalaiset saivat sosiaaliturvatunnuksen ja sairasvakuutuskortin. Enää ei tarvittu eläkehakemusten liitteeksi virkatodistusta henkilöllisyydestä.
Vuonna 1964 kansaneläkevakuutuksen lisäksi Kansaneläkelaitoksen eli Kelan hoidettavaksi tuli sairausvakuutus. Ennen Kelan asiakkaina olivat olleet työkyvyttömät ja eläkeläiset, nyt Kelan asiakaskuntaan saatettiin kaikki maassa asuvat. Myös kuntoutuksen ja sairauksien ehkäisyyn luotiin uusia lähtökohtia sekä perusta varhaiskuntoutukselle. Samalla maa jaettiin 204 sairausvakuutuspiiriin; yhteen piiriin kuului yksi tai useampia kuntia.
Vuonna 1967 astui voimaan sairausvakuutuksen toinen vaihe, joka toi korvauksen piiriin myös lääkärinpalkkiot ja lyhensi päivärahan omavastuun 14 päivästä 7 päivään.
Vuonna 1969–1970 alettiin myöntää yleistä perhe-eläkettä ja lapsen hoitotukea sekä eläkkeensaajien asumistukea. Lääkeostojen suorakorvaus tuli voimaan apteekeissa vuonna 1970.
Vuoden 1980 kasaneläkeuudistuksessa kansaneläkkeestä tuli tarveharkinnasta riippumaton, jokaiselle maassa asuvalle kansalaiselle kuuluva vähimmäiseläke. Siis vasta vuonna 1980.
Vuonna 1956 tehtiin kansaneläkeuudistus: eläke muuttui tuloharkinta- ja tasaeläkkeeksi, henkilökohtaiset tilit Kelasta lakkautettiin ja eläkevakuutusmaksuja alettiin periä veronluonteisesti.
Vuonna 1963 kansalaiset saivat sosiaaliturvatunnuksen ja sairasvakuutuskortin. Enää ei tarvittu eläkehakemusten liitteeksi virkatodistusta henkilöllisyydestä.
Vuonna 1964 kansaneläkevakuutuksen lisäksi Kansaneläkelaitoksen eli Kelan hoidettavaksi tuli sairausvakuutus. Ennen Kelan asiakkaina olivat olleet työkyvyttömät ja eläkeläiset, nyt Kelan asiakaskuntaan saatettiin kaikki maassa asuvat. Myös kuntoutuksen ja sairauksien ehkäisyyn luotiin uusia lähtökohtia sekä perusta varhaiskuntoutukselle. Samalla maa jaettiin 204 sairausvakuutuspiiriin; yhteen piiriin kuului yksi tai useampia kuntia.
Vuonna 1967 astui voimaan sairausvakuutuksen toinen vaihe, joka toi korvauksen piiriin myös lääkärinpalkkiot ja lyhensi päivärahan omavastuun 14 päivästä 7 päivään.
Vuonna 1969–1970 alettiin myöntää yleistä perhe-eläkettä ja lapsen hoitotukea sekä eläkkeensaajien asumistukea. Lääkeostojen suorakorvaus tuli voimaan apteekeissa vuonna 1970.
Vuoden 1980 kasaneläkeuudistuksessa kansaneläkkeestä tuli tarveharkinnasta riippumaton, jokaiselle maassa asuvalle kansalaiselle kuuluva vähimmäiseläke. Siis vasta vuonna 1980.
Samaan aikaan kehitettiin terveydenhoitojärjestelmää koko kansaa varten, luotiin terveyskeskusjärjestelmä ja tiheä sairaalaverkosto kohottamaan kansakunnan terveyden tilaa, joka oli sotien jälkeen ollut jo taloudellinenkin uhka maallemme. Koululaitosta kehitettiin niin, että KAIKILLA lapsilla oli mahdollisuus korkeakouluopintohin ja akateemiseen uraan. Ajatus kansalaisten hyvinvoinnista tuli yleisesti hyväksytyksi kokoomuksen ja Etelärannan aivoriihiä lukuunottamatta. Ne suunnittelivat jo 70-luvulla kaiken rakennetun alasajoa ja julkaisivat aiheesta jopa kirjankin.
Talouselämässä ja varsinkin vientiteollisuudessa tehtiin strateginen munaus. Poliittinen idänkauppa oli niin helppoa, että suomalaiset suuryritykset laiminlöivät melkein muun maailman ja tuotekehittely jäi retuperälle. Idän kauppaan mukaan päässeet vuorineuvokset ja muut tiesivät, että tavaravaihdosta päätetään poliittisesti, ei kaupallisesti. Hieman kuten Euroopan Unionissakin nyt. Ja kuinka ollakaan, aivan kuten idän kaupan kulta-aikoina, nyt meidän ulkomaankaupastamme valtaosa käydään sinne, vaikka maailman kaupasta 85% tapahtuu Euroopan Unionin ulkopuolella.
Kun Neuvostoliitto sitten romahti vastoin suomalaisen talouseliitin ja poliittisen eliitin uskomuksia, maamme talous joutui hätään. Samaan aikaan toteutettu valuuttaliikenteen vapaus oli velkaannuttanut suomalaiset ennätysvauhdilla ulkomaille ja ulkovaluuttoihin, ja kun rysäys tuli, jälki oli murheellista. Kun Euroopan Unioni romahtaa, ja se romahtaa ennemmin tai myöhemmin, tuho tulee olemaan taas varsin perusteellista. 90-luvun laman edellä valtio ei ollut pahasti velkainen ja velastakin suurin osa oli omalle keskuspankille. Nyt on täysin toisin. Valtio on velkaa ja paljon ulkomaille. Kaiken lisäksi valtion tuloista merkittävä osa menee suoraan Euroopan Unionille sellaisenaan, siis miljardeja katoaa jonnekin ilman mitään hyötyä meille.
Tämä kaikki olisi voitu välttää, jos Suomi olisi ottanut täyden hyödyn irti Neuvostoliiton romahduksesta ja pysynyt Euroopan Unionin ulkopuolella. Toisin kuin meille väitetään, Suomi on rikas maa. Meillä on metsien lisäksi myös mineraaleja, strategisia sellaisia, joita nyt jaellaan ilmaiseksi ulkomaalaisten yhtiöiden hyödynnettäviksi. Kaikki tuo kansallisomaisuus olisi voinut pysyä meillä, suomalaisilla.
Väitteet siitä ettei Suomessa ole mitään tahoa, joka pystyisi investoimaan kaivoksiin, on täyttä paskapuhetta. Olisimme voineet pitää kaivokset ja mineraalit osana kansallisomaisuutta, strategisena veronmaksajien omaisuutena, jonka avulla hankittaisiin vientituloja ja tasapainotettaisiin suhdevaihteluita. Euroopan Unionin ulkopuolella olisimme voineet pitää kaiken kansallisesti tärkeän strategisen infran käsissämme ja olisimme voineet kehittää sitä yhä paremmaksi. Rahaa siihen olisi ollut käsittämättömiä määriä.
Jos Suomi olisi pysynyt Eurostoliiton ulkopuolella, valtiomme ei olisi menettänyt nettona kymmeniä miljardeja euroja rahaa. Tuo kaikki raha on meiltä pois. Laskutavoista riippuen nettomenetyksemme ovat olleet parissa vuosikymmenessä 43-129 miljardia euroa, siis nettomiinusta. Markoissa olemme siis menettäneet 258 miljardia vähintään, jopa 774 miljardia markkaa! Jokainen voi miettiä mitä leikkauksia olisi jäänyt tekemättä, jos tuo raha olisi ollut käytettävissä suomalaisten hyvinvointiin, investointeihin ja innovaatioihin. Jokainen ymmärtänee millaisen kuppauksen kohteeksi suomalainen kansantalous on joutunut Euroopan Unionissa.
Noilla sadoilla miljardeilla markoilla olisimme myös kyenneet kehittämään armeijaamme ja sen kalustoa niin, ettei tänne olisi asiaa millään ulkopuolisella sotilasmahdilla, ei ilman erittäin suuria tappioita ja pahoja vastoinkäymisiä. Kansallinen puolustuksemme olisi aivan eri tasolla kuin nyt. Meillä ei olisi mitään turvallisuusriskejä, eikä meidän tarvitsisi kuunnella pelkurien sössötyksiä siitä kuinka emme pärjää omillamme. Olisimme voineet luoda sellaiset sotavoimat, joilla olisi pärjätty, jos emme olisi syytäneet verovaroja satoja miljardeja markkoja ulkomaille, ilman vastinetta.
Ulkopolitiikassa olisimme pysytelleet tiukasti kaikkien suurvaltakiistojen ja alueellisten konfliktien ulkopuolella. Emme olisi sekaantuneet kriiseihin, joihin meillä ei ole mitään osaa eikä arpaa. Suomalaisia sotilaita ei olisi lähetetty satojen miljoonien eurojen hintaiseen kymmenvuotiseen sotaan Afganistanissa, eikä heitä heiluisi Irakissa ja Syyriassa kuten nyt. Suomen armeija keskittyisi tehtäväänsä, eli maamme puolustamiseen, sen sijaan että lentäjäupseerit unelmoivat ulkomaalaisten takinliepeissä roikkuen osallistumisista sotiin, joilla ei ole meille mitään merkitystä.
Olisimme kaikille hyvä kaveri, mutta vaikea vihollinen. Olisimme valmiit toimimaan YK:n tehtävissä, tukemaan rauhanprojekteja ja kehittämässä kansainvälisen yhteistyön muotoja. Mutta mikään taho lännessä tai idässä tai etelässä ei määräisi meitä. Kukaan ei sanelisi meille millaista politiikkaa me teemme. Määrittelisimme itse suhteemme muihin tapaus kerrallaan ja tekisimme sen myös kaikille selväksi. Me voisimme tehdä yhteistyötä ja voisimme olla kumppaneita, mutta emme orjia tai alamaisia, kuten nyt EU:ssa, jossa me olemme vähemmistön vähemmistön vähemmistö, muiden määräysvallan alainen rajamaakunta.
Suomeen olisi voitu luoda sveitsiläistyyppinen pankkijärjestelmä helposti. Olisimme voineet rakentaa maahan viisi Las Vegas-luokan kasinoa, yhden Imatralle, yhden Helsinkiin, yhden Turkuun, yhden Vaasaan ja yhden Kemiin. Rovaniemestä olisi jo aikoja sitten ryhdytty tekemään tulevaa Arktisen alueen pääkaupunkia laajentamalla sen lentokenttää, rakentamalla sen tietoliikenne infraa ja asuntoja ja toimistotiloja. Olisimme jo nyt syvällä mukana Arktisen alueen miljardihankkeissa, sen sijaan että odottelemme lupaa Eurostoliiton päälliköiltä. Kaikki olisi mahdollista Euroopan Unionin ulkopuolella. Ei sen sisällä.
Me olisimme voineet olla itsenäinen kansakunta, seistä omilla jaloillamme, luoda sellaisen maan, jossa jokaisen suomalaisen olisi hyvä asua ja elää. Olisimme voineet päättää itse omista asioistamme. Olla aidosti suvereeni kansakunta, vapaa isänmaa. Olisimme voineet olla mitä tahansa muuta kuin kurjistuva kehitysmaaksi taantuva rajamaakunta, joka on vain ulkopuolisten hyödynnettävissä oleva pala pohjoista. Olisimme voineet olla.
Valitettavasti meitä hallitsee epäisänmaallinen satraappikaarti, joka haaveilee euroviroista ja ulkomaalaisten johtajien kiitoksista, joka antaa kaiken mitä pyydetään, eikä osaa pitää puoliaan missään. Kansallisaarteemme, kansallisomaisuutemme, kansallisarmeijamme on kaikki annettu pois. Rahaa on syydetty maailmalle tolkuttomia määriä. Ihme on, että kansakunta on edelleen jaloillaan. Huojuen, mutta jotenkuten.
Tätä kokoomus etunenässä, keskusta ja demarit etupäässä ovat halunneet. Tämä on heidän valintansa ja halunsa. He eivät halua hyvinvoivaa itsenäistä kansakuntaa. Minä haluaisin. Euroopan Unionin ulkopuolella.
Kirjoitus on uudelleenjulkaistu Sande Parkkosen luvalla
