”Yksilön pitää toimia niin kuin kansakunta olisi toiminut; mutta kukaan ei tätä hänelle ilmaise; hänen itsensä tulee ratkaista, mikä on kansakunnan tahto.”
J.V. Snellman
Itsenäisyyspäivää on totuttu pitämään päivänä, jona juhlistetaan kansakuntamme valtiollista itsenäisyyttä. Se onkin täysin aiheellista. Siitä huolimatta tulee muistaa, että valtiollinen itsenäisyys ja suomalaisuus ovat kaksi eri asiaa, ja että suomalaisuus oli olemassa oleva asia jo paljon ennen valtiollista itsenäisyystaistelua. Tästä syystä meillä onkin olemassa itsenäisyyspäivän lisäksi toinen merkittävä, joskin nykyisin lähes unohduksiin jäänyt juhlapäivä, nimittäin suomalaisuuden päivä. Sitä vietetään tänään 12.5. J.V. Snellmanin syntymäpäivänä.
Snellmania voidaan pitää kansallisfilosofinamme, joka oli merkittävä henkilö aikansa kansallishengen muodostajana. Toki suomalaiset olivat mieltäneet itsensä kansakunnaksi jo pitkään, mutta 1800-luvun puolivälissä maailmanpoliittinen tilanne oli edennyt pisteeseen, jossa ensin Ruotsin ja sittemmin Venäjän valtakuntaan kuulunut kansamme alkoi nähdä mahdollisuuksia oman kansallisen identiteetin “virallistamiseen”. Orastava kansallishenki 1800-luvun alussa sai eksplisiittisen muotonsa Snellmanin lisäksi sellaisten henkilöiden kuten Zacharias Topeliuksen, Fredrik Cygnaeuksen, Fredrik Paciuksen, Elisa Lönnrotin ja J.L. Runebergin työn kautta. Nykyisin tätä työtä voitaisiin nimittää kansallisen narratiivin muodostamiseksi. Kansallisissa narratiiveissa on kyse kansojen suuresta tarinasta: synnystä, ominaispiirteistä, kamppailusta läpi aikojen ja paikasta muiden kansojen joukossa. Lisäksi ne kertovat seikat, jotka erottavat meidät toisista, mikä on oleellista kansallisen identiteetin kannalta. Ne kertovat niistä yhteisistä kokemuksista, jotka yhdistävät meitä suomalaisia, joko omakohtaisesti koettuina tai aiempien sukupolvien kokemina. Narratiivit eivät kuitenkaan ole kiveen hakattuja vaan elävät ajassa, ja niitä täsmennetään erilaisilla kansallisilla julkilausumilla. Nämä julkilausumat taas ovat poliittisten voimien kamppailun kohteena, tänä päivänä ehkä enemmän kuin vuosikymmeniin.
Suomalaisuuden päivää voitaisiin yhtä hyvin viettää myös seuraavana päivänä, 13.5. Tuona päivänä, vuonna 1848 alkoi kansallismielisiä yliopisto-opiskelijoita kerääntyä ensimmäiseen suureen mielenosoitukseen Kumtähden kentälle nykyisessä Helsingin Toukolassa. Mielenosoitus jäi historiaan tilaisuutena, jossa ensimmäistä kertaa laulettiin joukolla Paciuksen säveltämä Maamme-laulu. Päivää voidaan pitää merkittävänä kansallisen heräämisen kannalta, ja Kukanpäivää on vietettykin sen jälkeen ylioppilaiden juhlapäivänä, päivän merkityksen tosin vähennyttyä vapun juhlinnan myötä. Kukanpäivän mielenosoitus ei ollut kamppailu aseilla tai nyrkeillä: sellaisen taistelun aika oli tulossa vasta paljon myöhemmin. Sen sijaan kyseessä oli taistelu oman aikansa “informaatiotilassa”, jolla lähetettiin viestiä paitsi omille joukoille, myös venäläisille miehittäjille. On huomattava, kuinka juuri kulttuuriset ja metapoliittiset keinot olivat niitä, joiden avulla luotiin edellytykset myöhempien vuosikymmenten puoluepoliittiselle itsenäisyystoiminnalle.
Suomen matka Kukanpäivästä 1848 joulukuuhun 1917 ei suinkaan ollut vain Suomen ja Venäjän välinen asia, kuten usein on tapana ajatella. Risto Volasen kirja ‘Suomen synty ja kuohuva Eurooppa’ kuvaa hyvin niitä geopoliittisia olosuhteita, jotka vaikuttivat sekä kansallisen identiteetin muodostumiseen että myöhemmin itsenäistymiseen. Merkittävää osaa tässä suuressa pelissä näyttelivät Venäjän lisäksi sellaiset aikansa suurvallat, kuten Ruotsi, Tanska, Ranska, Puola ja Itävalta-Unkari. Esimerkiksi Venäjän keisarikunnan suhtautumisen muuttuminen Suomea kohtaan suopeasta autonomiasta kiristyvään riistopolitiikkaan aiheutui nimenomaan geopoliittisen tilanteen muutoksesta ja tarpeesta suojata Pietaria lännestä tulevilta hyökkäyksiltä. Niissä ajoissa on paljon yhtymäkohtia omaan aikaamme: suurvaltapolitiikan paluu ja kiristyvät geopoliittiset jännitteet, taistelu kansallisista narratiiveista sekä nouseva kansallishenki, joka näyttäytyy ajassamme vastareaktiona globalisaation kansallista tarinaa hämärtäville vaikutuksille.
Me saatamme tänä päivänä elää hyvinkin aikaa, jonka merkitys tulee konkretisoitumaan vasta joidenkin vuosikymmenten kuluttua. Kun muutamat sadat kokoontuvat aikamme mielenosoituksiin, saatetaan heidän ajatella olevan merkityksettömän vähäinen joukko. Samaa monet ajattelivat varmasti myös niistä oman aikansa kansallisradikaaleista, jotka kokoontuivat Kumtähden kentälle toukokuussa 1848. Harva silloin tiesi, juuri he olisivat se joukko, joka kirjoittaisi Suomen kansallisen tarinan alkukappaleet.
