Blogit

Syödä, juoda vai naida, kas siinäpä pulma!

”Voidakseen harjoittaa tieteitä, taiteita tai vaikka uskontoja ihmisen on syötävä, juotava ja naitava. Tässä on materialismin perusta.” (Kaija Olin-Arvola)

Näin taitavasti voi tiivistää käytännön näkökulmasta filosofien ja kansantaloustieteilijöiden vuosisatoja ja lukemattomia hyllymetrejä vaatineet, hyvinkin sekavat pohdinnat ihmisyyden olemuksesta ja tarpeista. Jätetään teoretisointi siihen, että filosofinen pää korostaa henkistä puolta ja kansantaloustiede nojaa lähes yksinomaan materialismiin, eikä ääripää edes tunnusta ”hengen” olemassaoloa.

 

Tästä näkökulmasta on hyvin tärkeää pohtia, missä olemme, mihin olemme menossa ja miksi. Olemmehan selvästi näiden kahden äärinäkemyksen törmäyskurssilla, tai ainakin haparoimassa neuvottomina niiden välillä. Asetelma ei enää ole vasen/oikea, vaan tulevaisuus/menneisyys ja rajaton rakkaus/konservatiivinen puritaanisuus. Näkemykset poikkeavat toisistaan niin radikaalisti, että keskustelukin vaihtoehdoista on liki mahdotonta.

Käsitteet ovat aivan sekaisin. Rajattomat rakastajat pitävät konservatiiveja rasistisina vihapuhujina ja konservatiivit rakastajia suvakkeina puunhalaajina. Molemmat ovat vielä menneet sekoittamaan menneisyyden ja tulevaisuuden herttaisesti keskenään, etsiessään edes jotain järjellisiä perusteita vahvojen tunteidensa tueksi. Ei ole ihme, jos suma seisoo ja sirkkelit ruostuvat tyhjän panttina. Eikä tee hyvää lumivyöryjen piinaamassa velkavuoristossa, jonka kaikki ulosmenotiet ovat tukossa. Hölmölän pirttiin on yritettävä taas kantaa säkillä valoa tai vaihtoehtoisesti hankittava ikkunat.

 

 

Tulevaisuus oli jossain Velkavuorten takana, ja hölmöläiset olivat päättäneet kaivaa leveimmän sinne vievän tien auki. Työ oli ollut hirveän turhauttavaa, koska uudet vyöryt tukkivat aina uudelleen vaivoin avattua väylää. Hölmöläiset olivat nyt pitäneet neuvoa niin pitkään, ettei kukaan enää haluaisi lapioida, vaan työnneltiin kylän kelkkaa pelastushelikopteria odotellessa ja ruoan loppumista pelätessä. Painava kelkka ei tahtonut liikkua, vaikka kuminauhalla vedettiin ja narulla työnnettiin. Kuminauhaakin oli vahvistettu ja punaisen narun viereen laitettu sininen naru, jos yksityinen duunari työntäisi voimallisemmin kuin julkinen toveri.

Rahaakin oli jaettu ja uutta velkaa otettu, jotta köyhimmät saisivat edes jotain syödäkseen, eikä rikkaampien tarvitsisi alentaa palkkojaan. Kapinamieli kasvoi, eikä naidakaan uskaltanut tositarkoituksella, kun kersaa ei kestäisi enää lisätaakkana tai pelkäisi sen jäämistä hankeen jäätymään. Tieteet ja taiteet jäivät heitteille, ja uskovaisetkin alkoivat horjua, kun rahat eivät riittäneet ja huoli huomisesta leivästä pukkasi kylmää hikeä pintaan.

Hölmöläiset olivat vihdoin ymmärtäneet, että vuorten takana ei olisi tulevaisuutta, eikä pelastushelikopteria. Siellä ei olisi yhtään mitään, ellei edes yhtä solaa kyettäisi auki lapioimaan. Nyt ei ollut muuta kuin rajaton määrä romua ja velkaa. Turvavarusteetkin ahdistivat niin paljon, ettei tahtonut lapio liikahtaa. Tulevaisuus kauhistutti muutenkin ja oli suuri pelko, ettei nykyisillä romuilla tultaisi siellä toimeen, ilmakin saattaisi pilaantua ja tulva peittää kaikki jos vuorten jäätiköt sulaisivat.

Ei ollut enää henkeä ja voimaa puskea päätä seinään. Pahaa oloa kevensivät vain juopottelu, irstailu ja lääkärien jakamat onnellisuuspillerit. Satunnaiset rukouksetkin mutistiin häpeästä hiljenneinä. Vihdoin joku väsyneistä hölmöläisistä puuskahti ”Voi vittu, taasko meidän pitää kysyä Matilta?”

 

Niin päätettiin kysyä Matilta neuvoa, miksei hirveästä raatamisesta huolimatta saada mitään aikaan.

Mitä neuvoi Matti? ”Vika onkin siinä, että raadatte liikaa. Kun raadatte liikaa, ette näe tulevaisuuteen. Kun ette näe tulevaisuuteen, teiltä katoaa usko, toivo ja rakkaus, ettekä jaksa muuta kuin kiukutella toisillenne.”

”Mitä meidän sitten pitäisi tehdä?”, kysyvät hölmöläiset.

”Ihan ensimmäisenä teidän pitää purkaa velkajärjestelmä, joka tukkii solat uusilla vyöryillä nopeammin kuin ehditte lapioida. Sitten teidän ei tarvitse turhaan lapioida lunta, vaan aurinko sulattaa kaikki solat auki ja pääsette rakentamaan tulevaisuutta. Rakentaessakin joudutte lapioimaan, mutta teidän on purettava naurettavat sääntönne, jotka haittaavat tai estävät lapioimista. Kun ette käytä aikaanne turhaan lumen lapiointiin, vaurautenne kasvaa silmissä.

Sitten kun olette päättäneet, mitä tietä kukin haluaa kulkea, jaatte romunne ja varanne niin oikeudenmukaisesti, ettei siitä synny riitaa. Kunhan pääsette vuorten taakse omaan tulevaisuuteenne, teidän täytyy enää sopia, kuinka jaatte työnne ja saavuttamanne vaurauden niin, ettette joudu enää uudelleen lumivyöryjen saartamaan vuoristoon.”

 

Niin palasi Hölmölään usko, toivo ja rakkaus, ja lähtivät he nietoksista paljastuneita kivisiä polkuja kohti tulevaisuuksia, joista ei tiedetty kovin paljoa, mutta ne vaikuttivat kaikkien mielestä oikein lupaavilta. Kun ymmärrettiin lähteä erilaisiin tulevaisuuksiin, ei kukaan enää kaivannut vaihtoehdotonta tulevaisuutta, joka hölmöläisten omastakaan mielestä ei olisi sopinut kunnolla kenellekään. Siksi siitä varmaan niin lujasti ja pitkään oli tapeltukin. Mattia kiiteltiin vuolaasti ja luvattiin pyhästi olla hölmöilemättä enää enempää.

 

Mitä tästä opimme? Ilman henkeä ei synny materiaa ja pelkällä materialla ilman henkeä ei ole tulevaisuutta. Ja Timo Soinia siteeraten ”sama lippalakki ei sovi omenalle ja melonille”.

Jakoa

Kommentit

Tietoa julkaisijasta

Timo Isosaari

Kirjoittaja on poliittisesti sitoutumaton Kansalaispuolueen asiantuntijajäsen. Esittämäni mielipiteet ovat omaan työ- ja elämänkokemukseen perustuvia, eivätkä edusta puolueen kantaa.