Tänä aamuna pidetyn Supon tiedotustilaisuuden jälkeen lehtien otsikot ovat taas täyttyneet äärioikeiston kauhistelusta. Tämä siitäkin huolimatta, että tiedotustilaisuudessa sanottiin hyvin selväsanaisesti radikaali-islamin olevan ylivoimaisesti merkittävin Supon seuraamista turvallisuusuhkista. Käsittelen aihetta keväällä ilmestyvässä kirjassani Turvallisuuspolitiikka – ajankuvia ja ajatonta realismia. Koska aihe on nyt ajankohtainen, laitan alle katkelman tulevasta kirjastani. Kritiikkini ei tässä kohdistu niinkään Suojelupoliisiin, vaan aiheesta käytävää diskurssia ohjaileviin toimittajiin, tutkijoihin ja poliitikkoihin.
On harmillista, että ideologinen, sisäpoliittisiin valta-asetelmiin perustuva vastakkainasettelu on tunkeutunut niinkin tärkeän asian, kuin kansainvälisen terrorismin käsittelyn alueelle. Tämä näkyy erityisesti siinä, miten islamistisen ja ns. äärioikeistolaisen ekstremismin uhka tuodaan esille rinnakkaisina asioina. Lähes kaikessa islamistisia terrori-iskuja koskevassa keskustelussa muistetaan mainita myös äärioikeiston uhka, ikään kuin islamismin uhkakuvaa yritettäisiin jotenkin pienentää vertaamalla sitä siihen, että myös syntyperäiset, ei-islaminuskoiset eurooppalaiset kykenevät ekstremistiseen väkivaltaan. Taustalla on tietenkin oletus, että islamistisista iskuista keskustelu lisäisi kantaväestön rasismia muslimimaista tulevaa siirtolaisuutta kohtaan, ja tätä ajatellaan vähennettävän rinnastamalla joka käänteessä islamistien iskut äärioikeiston uhkaan.
Tämä sama ilmiö näyttäytyy myös keskusteltaessa terrorismiin liittyvistä tilastoista. Mielestäni on älyllistä epärehellisyyttä, että tilastojen tulkinnassa käytetään tarkoitushakuisia ajanjaksoja. Esimerkiksi viime vuosina on ollut tapana laskea länsimaissa tapahtuneiden terrori-iskujen uhrilukuja kymmenen vuoden ajalta, mutta ei missään tapauksessa kahdenkymmenen vuoden. Tämä siksi, että Anders Breivikin vuonna 2011 tekemä isku saadaan mukaan lukuihin, mutta New Yorkin vuoden 2001 iskut jäävät niistä pois. Näin voidaan osoittaa, että myös äärioikeiston tekemissä iskuissa on kuollut hyvin paljon ihmisiä verrattuna islamistien iskuihin. Tämä on petollista, kun otetaan huomioon, että tavallisella ihmisellä ei ole asiantuntumusta huomata tarkoitushakuisuutta. On mielenkiintoista nähdä, mitä ajanjaksoa käytetään jatkossa, kun Oslon iskuista on kulunut yli kymmenen vuotta.
Sama koskee tilastojen maantieteellistä rajausta. Puhuttaessa terrorismin uhrien lukumäärästä, meillä on tavanomaista tarkoittaa nimenomaan Euroopassa ja Yhdysvalloissa tapahtuneita iskuja. Esimerkiksi Lähi-Idän ja Etelä-Aasian lähes päivittäiset islamistiset iskut jäävät luvuista näin pois. Tämä on siinä mielessä ymmärrettävää, että yleisö varmasti onkin kiinnostunut juuri länsimaisissa yhteiskunnissa tapahtuneista iskuista. Uuden-Seelannin Christchurchissa vuonna 2019 tapahtunut moskeija-ampuminen on kuitenkin aiheuttanut terrorismin tutkijoille kiusallisen ongelman: miten tämä isku saataisiin mukaan tilastoihin ilman, että samalla joudutaan huomioimaan esimerkiksi Etelä-Aasian maiden jatkuvia islamistisia iskuja? Tässä suhteessa realistisia lukuja terrorismista tarjoaa vaikkapa australialainen IEP-instituutti, jonka tutkimukset käsittävät koko maailman. Sen laskelmien mukaan maailmassa kuoli vuonna 2019 terrori-iskuissa noin 13 800 ihmistä, joista äärioikeistoon yhdistettävät iskut vaativat 89 henkeä. Christchurchin moskeijaiskun takia, jossa kuoli 51 ihmistä, sai IEP aikaan laskelman, jonka mukaan äärioikeiston iskut ovat nousseet 250 prosenttia vuodesta 2014. “Äärioikeiston terrorin kovasta kasvusta” uutisoi mm. Aamulehti 26.11.2020, ja kaikki muut 13 750 islamistien uhria mm. Nigeriassa, Malissa, Mosambikissa, Afganistanissa ja Sri Lankassa jäivät tietenkin sivuhuomautukseksi. Näiden esimerkkien kautta huomaamme, että suurelle yleisölle syntyvä kuva kansainvälisen terrorismin tilanteesta ei ole realistinen: yksittäisten äärioikeiston iskujen merkittävyys on korostunutta säännöllisesti tapahtuvaan islamistiseen terroriin verrattuna.
