Netistä löydettyä: nimimerkki “Savon satakieli” pohtii Suomen politiikan tilaa tänä päivänä.
Suomen politiikka muistuttaa tällä hetkellä Ranskaa ennen vallankumousta. Poliitikkojen ja virkamieskunnan ratkaisuehdotukset, ideat ja neuvot kansalaisille muistuttavat erehdyttävästi Marie Antoinetten vinkkiä syödä leivoksia, kun kansa valitti leivän olevan lopussa.
Kun hoviväki ajeli tuohon aikaan Pariisin katuja hevosvaunuissaan, keksittiin peittää vaunujen ikkunat paksuilla samettiverhoilla, jotta kansan köyhyys, suuttumus ja likaisuus eivät tuottaisi pahaa mieltä eliitille.
Meillä ei ole aatelisia, mutta Ranskan aatelistoon rinnastuu nykyinen poliittinen eliitti etujensa vaalimisessa, asenteissa ja vieraantuneisuudessa. Ei ole hevosvaunujakaan, jolla ajella, mutta on panssaroidut autot tummennetuin ikkunoin.
Jos kansa valitti liikaa, otettiin käyttöön giljotiini ja sopivasti päitä katkomalla loppui valittaminen nopeasti. Giljotiinina toimii nykyään media. Sen avulla kriitikoilta leikataan toimeentulo, tuhotaan maine ja eristetään yhteiskunnasta. Se on yhtä tehokas kuin kaulan katkaisu Ranskan malliin.
Poliittis-ideologisissa, henkisissä ja fyysisissä kuplissaan elävien päättäjien arkikokemukseen ei kuulu Itäkeskus- Kontulan, Varissuon tai niihin rinnastettavien lähiöiden, peruskoulujen, poliisin, Kelan tai terveyskeskusten arki. Puhumattakaan leipäjonoista.
Miten käsikirjoittajat enää kuvittelevat keksivänsä yhtään yllättäviä ja kiinnostavia juonenkäänteitä teoksiinsa, kun oma Arkadianmäen-teatterimme tarjoaa niitä ilmaisjakeluna joka päivä. Ohjelmisto on pitkä ja uskomaton. On draamaa, komediaa, monologia, dialogia, pornoa pehmeänä ja kovana versiona, suhdedraamoja, yksi- ja moninäytöksisiä tuotantoja, sarjoja, jännittäviä oikeudenkäyntejä ja aina välillä käsitellään poliittisia kysymyksiä.
Leimaa-antavaa ajallemme on täydellinen piittaamattomuus, kun jäädään kiinni joko taloudellisesta tai moraalisesta hairahduksesta. Ainoa, mikä saa edes vähän hätkähtämään, on pelko oman aseman ja etujen menettämisestä, jolloin kiinnijäämistä seuraa näyttävä julkinen ja teatraalinen muka-nöyrä anteeksipyyntöfarssi.
Luottamus valtaa pitäviin alkaa olla samoilla prosenttilukemilla kuin vallankumousta edeltävällä ajalla.
Meillä puuttuu Ranskasta enää vain vallankumous. Se saadaan aikaan demokraattisesti vaihtamalla vallanpitäjät eikä ainoastaan puolue- vaan myös henkilötasolla. Jos niin ei tapahdu, on edessämme isompi repeämä yhteiskunnassa ja todennäköinen sekasorto.
Hullummaksi tämä tuskin enää menee, mutta mene ja tiedä. Nykyään kaikki on mahdollista.
