”Vastakkainasettelun aika on ohi”, julisti presidentti Niinistö vaalikampanjassaan vuonna 2006. Tällä viikolla pitämässään uudenvuodenpuheessa presidentti vaikutti kuitenkin kovin huolestuneelta yhteiskuntaamme levinneestä, kärjistyneestä keskustelukulttuurista ja vastakkaisten mielipiteiden yhteentörmäyksistä. Pitääkö sitten olla huolissaan?
Mielestäni kyllä, mutta ehkä hieman eri näkökulmasta, kuin siitä, joka presidentillä saattoi olla mielessään. Valtion suvereniteetin kannalta on oleellista, että vaikka maahan mahtuu erilaisia mielipiteitä, tulisi kansan keskuudessa säilyä aina jonkinlainen konsensushenki, ja vaikka näkemykset olisivat radikaalejakin, tulisi niidenkin piiristä löytyä mahdollisuuksia sovitteluun. Sanotaan, että ulkoinen uhka ja sisäinen uhka ovat kaksi eri asiaa ja että toinen suomalainen ei ole vihollinen, hän on vain eri mieltä oleva ihminen. Sanotaan myös, että politiikassa asiat riitelevät, eivät ihmiset. Viisaita sanoja!
Mutta arkipäivän totuus on toinen. Vaikka kansallismieliset ovat usein julkisuudessa syytettyjen penkillä kärkkäistä mielipiteistään, on toisellakin puolella peiliin katsomisen paikka. Enkä tarkoita nyt vain kaduilla rähiseviä anarkisteja, he ovat aivan oma lukunsa. Tarkoitan niitä suvaitsevaisina esiintyviä mielipidevaikuttajia, jotka toisella suulla puhuvat kaikkien oikeuksista ja toisella suulla saarnaavat niitä vastaan silloin kun vastapuolen mielipide eroaa heidän omastaan. Hyvä esimerkki on tämä uusi ”silakkaliike”. Vielä joulun aikaan liikkeen kannattajat vannoivat, kuinka ihmisoikeudet kuuluvat kaikille, myös terroristeille ja terrorismista epäillyille. Ei mennyt viikkoakaan, kun liikkeen somepalstoilla alkoi esiintyä kommentteja siitä, kuinka ”natseilla ja fasisteilla ei ole ihmisoikeuksia” (suora lainaus). Ja natseja ja fasisteja ovat tietenkin kaikki heidän kanssaan eri mieltään olevat, maahanmuuttopolitiikkaa kritisoivat tai ainakin perussuomalaiset.
Toisinaan ”suvaitsevaiset” menevät verenhimossaan jopa kauhistuttavan puolelle toivoessaan verilöylyjä ja väkivaltaa, jotta voisivat osoittaa ”oikeistolaisten” olevan jonkun mutkan kautta niihin syyllisiä. Aiemmin syksyllä somesuvaitsevaisto ei pystynyt peittelemään toivettaan siitä, että Suomessakin tapahtuisi Uuden-Seelannin tapainen joukkosurma, kun Laura Huhtasaari oli esittänyt väestönvaihtoa koskevaa materiaalia sivuillaan. Esimerkiksi perussuomalaisia hysteerisesti kritisoiva koomikko Iikka Kivi oli Facebook-sivuillaan aivan varma, että Huhtasaaren kommentit tulisivat kirvoittamaan Suomessakin mainitun laista väkivaltaa. Mahtoi pettymys olla suuri, kun mitään ei tapahtunutkaan. Tuoreempi esimerkki on presidentti Trumpin määräämä isku Irakiin: Trumpin vastustajat ovat jo etukäteen julistaneet USA:n ja Iranin välisen sodan alkaneeksi, ja Trumpin siihen syylliseksi. Ja koska Trump on ”oikeistolainen”, niin yhtä syyllisiä hänen edesottamuksiinsa ovat tietenkin kaikki maailman persut; näin näyttää suvaitsevaiston logiikka toimivan. Tosin vasemmiston somepalstoilla ihmetellään, miten Trump voi olla niin hyvää pataa Israelin kanssa vaikka hänhän on natsi, ja miten Israelissa voi olla äärioikeisto, kun sehän tarkoittaa natseja.
Vastakkaisten näkemysten sovittelu on asia, johon molemmilla osapuolilla tulisi olla halukkuus. Lisäksi tulisi olla jonkinlaista älyllistä kapasiteettia keskustella asioista rationaalisesti. Nyt näitä ei näytä olevan.
