Saataisiinko vihdoinkin politiikka takaisin politiikkaan? Suomen poliittinen järjestelmä on puoluerakenteensa ja vaalimatematiikan vuoksi muodostunut henkilökohtaisia etujaan ajavien pyrkyrien ponnahduslaudaksi, kuten Timo Soinin johtama petosryhmä karulla tavalla viime vaaleissa osoitti. Tosipaikan tullen mikään keino ei ole ollut kyllin alhainen oman valta-aseman suojelemiseksi ja sille oltiin valmiita uhraamaan koko puolue. Sipilän tuella jopa koko poliittisen järjestelmän muutenkin horjuva uskottavuus.
Suomessa on todellisuudessa hyvin laajoja oppositiovoimia, jotka toistaiseksi ovat olleet liian hajanaisia ja kokemattomia kyetäkseen murtamaan järjestäytyneen rikollisuuden piirteet omaksuneen valtapuoluemafian verkoston. Kokemuksesta tiedän, että poliittisten vastavoimien nousun estämiseksi ja sabotoimiseksi on tehty ja tehdään kaikki mahdollinen niin valtapuolueiden sisällä kuin varsinkin niiden ulkopuolella.
Tähän asetelmaan tuskin olisi tulossa vieläkään mitään muutosta, ellei Suomen kenties kokenein ja määrätietoisin poliittinen vaikuttaja, Paavo Väyrynen, olisi tehnyt radikaalia ja henkilökohtaisesti riskialtista siirtoa perustaa kokonaan vanhoista konsepteista poikkeava Kansalaispuolue.
Senkin tie liki parlamentarismin itsemurhaan johtaneen poliittisen suhmuroinnin jäljiltä vakavaksi haastajaksi on kivikkoinen, kuten Väyrysen kannattajakorttien keruu on osoittanut. Itse en näe siinä mitään erikoista tilanteessa, missä poliittisen järjestelmän uskottavuus on aivan omakätisesti tuhottu.
Täytyy sanoa, että ainakin kovalle koetukselle joutunut uskoni rehtiin ja avoimeen poliittiseen kanssakäymiseen on kokenut jonkinlaisen renesanssin saatuani kutsun Kansalaispuolueen asiantuntijajäseneksi.
Ryhmässä on hämmästyttävä määrä kokemusta ja näkemystä perinteisen puoluekentän laidasta laitaan ja keskeinen yhdistävä tekijä on aito huoli Suomen ja suomalaisten itsemääräämisoikeudesta ja menestymisestä raa’an raadollisen geopoliittisen kilpailun repimässä Euroopassa. Siihen ajauduttiin tuloksettomalla konsensus-nysväämisellä, jonka piti tarjota kaikille jotain, mutta on viemässä leivän yhä useamman suusta ja vaarantamassa jopa kansallisen turvallisuuden.
Nyt asetetaankin todellinen mittari sille, ovatko suomalaiset valmiita minkäänlaisiin tekoihin poliittisen järjestelmän uudistamiseksi, vai jatketaanko perseiden kaivelua unissaan siihen saakka, että poliittinen järjestelmä on sortunut sisäiseen korruptioonsa ja maa ajautunut täydelliseen kaaokseen. Kaikki merkit sellaisesta vellovat jo vahvana ympärillämme.
Lähes olemattomilla resursseilla toimivan uuden puolueen on priorisoitava asiat tärkeysjärjestykseen ja varaa on vain yhteen määrätietoiseen askeleeseen kerrallaan. Ensimmäinen askel on hoitaa Väyrynen mukaan presidenttikisaan ja luotan siihen, että hän tällä hetkellä ainoana voi kokemuksellaan haastaa muun ehdokasjoukon, joka on sekoitus puusilmäistä vaihtoehdottomuutta, kokemattomuutta ja poliittista taparikollisuutta.
Väyrynen ei ole kuitenkaan yksin, vaan on saanut rinnalleen asiantuntijaryhmän lisäksi erinomaisen puheenjohtajiston Sami Kilpeläisen johdolla. Kun ensimmäinen askel Väyrysen presidenttikisaan on kunnossa, on Samin aika päästä enemmänkin esille mediassa ja johtaa puolue rytinällä eduskuntaan tekemään kipeästi tarvittavaa suursiivousta.
Jos Kilpeläinen jatkaa TV-esiintymisiä samaan malliin kuin alla olevassa linkissä ja Väyrynen etenee suunnitellusti, niin sitten on jo kohtuullisesti positiivisiakin aineksia näköpiirissä. Poliittisen korruption suolla hillotolppiinsa ripustautuneet veijarit on saatava vastuuseen ja Väyrysen tekemä selvityspyyntö isäntämaasopimuksen suhmuroinnista on siihen hyvä alku. Teoista on oikeat presidentit tehty, eikä löysistä puheista.
http://www.permanto.fi/fi/web/alfatv/player/vod?assetId=7843015
