Varsinkin yliopiston kirjaston laajasta lehti- ja aikakauslehtivalikoimasta on vaikea löytää uusinta numeroa, joka ei jollain tasolla sivuaisi ympäristökeskustelua. Asian toteaminen on tietysti itsestäänselvyys. Ilmastokeskustelu puhuttaa yhteiskunnan kaikkia sektoreita, suoraan tai epäsuorasti, vaikka mielipiteet eroaisivat. Vaikka jonkun hieman lukeneemman henkilön artikkelissa saattaa filosofisia termejä vilahtaa, rohkenen väittää, että yleislinjana yhteiskunnallinen ympäristökeskustelu ei ole kovinkaan syvällistä tai filosofista. Osa ihmisistä on huolissaan maailmaan välittömästä pelastamisesta, ja ovat erittäin vakuuttuneita ihmiskunnan haitallisesta vaikutuksesta luonnolle. Vastaleiri kritisoi ja kertoo, että liian tunteen vallassa kaikki faktat laitetaan palvelemaan omaa agendaa ja Suomen osuus planeetan mittakaavassa on merkityksetön. Harmaalla on monta sävyä, mutta sillä ei ole merkitystä tämän esimerkin kontekstissa. On paljon mahdollista, että kummankaan edellä mainitun leirin edustaja ei osaa kuvailla omaa luontosuhdettaan kovin hyvin. Tai he ovat, tietoisesti tai tietämättään antroposentrisen, eli ihmiskeskeisen näkemyksen edustajia. Vaikka mielipiteet ja valinnat profiloivat helposti ihmisiä hyvä ja paha-moraalilaatikoihin, on mielenkiintoista huomata kuinka eriävät mielipiteet saattavat filosofisessa mielessä olla hyvinkin samankaltaisia.
”Luonto tulee pelastaa lapsillemme!”, ”Suomen talous tulee pelastaa lapsillemme!” Antroposentrisessä, eli ihmiskeskeisessä näkemyksessä ihminen on luonnon keskipiste ja luonto on siten ihmiselle alisteisessa asemassa. Panostuksemme luonnonsuojeluun tai valinnat kulutustottumuksissa tai eri puolueiden välillä eivät välttämättä tee ideologista eroa: luonto on meidän iloksi ja hyödyksi.
Luontosuhteen käsitteellistäminen nivoutuu uskontoihin ja ideologioihin. Kristinuskon nimeäminen tärkeimmäksi syntipukiksi luonnon hyväksikäyttöön olisi varmasti kohtuutonta, mutta koko läntisen maailman valtauskonnon teologia on varmuudella vaikuttanut ihmisten moraalisiin valintoihin myös luonnon kohtelussa. Ihminen on opittu näkemään luonnon herrana. Nykypäivänä oudolta kuulostava käsitys, jonka mukaan ihminen ei pysty tuhoamaan mitään luonnon luomaa, eikä aiheuttamaan lajien sukupuuttoa eli myös pitkälle 1800-luvulle. Historiallisesta ja yhteiskunnallisen kehityksen perspektiivistä ajat, jolloin elämä oli konkreettisesti selviytymistaistelua luontoa ja petoja vastaan eivät ole kovinkaan kaukana. Nykyisin iso osa maailmaa on turvallisesti valaistu yötä päivää. Ennen sähkövalon keksimistä asia oli toisin. Pimeä ja pelottava yö herätti pelkoa ja kunnioitusta. Maailma on muuttunut suunnattoman paljon yhdessä vuosisadassa. Vaikka luontosuhdetta on jollain tasolla käsitelty jo menneiden vuosisatojen filosofien ajatuksissa, ympäristöfilosofia ja siihen läheisesti liittyvä ympäristöetiikka ovat muodostuneet omiksi virallisiksi termeikseen vasta 1970-luvulla. Ympäristöfilosofian historia – Maaäitimyytistä Marxiin (Väyrynen 2006), ja Markku Oksasen Ympäristöetiikan perusteet ja Ympäristöfilosofia tyylisissä teoksissa annetaan hyviä näkökulmia ja työkaluja luontosuhteemme miettimiseen. Keskustelu ei ole kuitenkaan siirtynyt akateemisista julkaisuista valtavirtaan ainakaan missään suuremassa mittakaavassa.
Tyydyn tässä yhteydessä herättelemään ajatuksia: Miten määrittelet oman luontosuhteesi? Niin & Näin filosofialehden kolumnissa Anni Kytömäki pohtii ja kyseenalaistaa luontosuhdetermiä. Suhteeseen tarvitaan kaksi subjektia. Luontosuhde on syntynyt kulttuurievoluution myötä. Useimpien luonnonkansojen kielestä ei löydy luonto-sanaa sen dualistisessa merkityksestä erillään ihmisestä. Suomessa, ja yleisemmin länsimaissa, tietyntasoinen dualismi on vahvasti läsnä. Luonnonpuisto on paikka, jossa ihmisen kosketus näkyy mahdollisimman minimaalisesti. Luontokuvaus kuvaa luontoa, ilman ihmistä. Mutta eikö ihmiskunnan voida yhtä lailla nähdä olevan kiinteä osa luontoa? Teollisuus ja nykyteknologia ovat epäilemättä tuoneet epäkestäviä elementtejä ja onnistuneet tuhoamaan luontoa, mutta olemmeko me jotain ihan muuta kuin luonto? Muuttuuko näkemys, jos tulevaisuudessa syntyy teknologiaa, joka on saumattomasti luontoystävällistä?
Entä pyhyys? Pyhä-sanan etymologia ei ole yksiselitteinen. Käsitteen merkitystä pohtii Liisa Kämäräinen YLE:n artikkelissa: ”Lähes jokaiselle suomalaiselle jokin asia on pyhä.”, ”Pyhä on yhteyttä vaikkapa yhteyttä ympärillä olevaan metsään.” Tätä kirjoittaessani olen juuri saanut käsiini Aki Cederbergin kirjan Pyhä Eurooppa. Aikataulut (esimerkki kadoksissa olevasta luontosuhteesta ja ainaisesta kiireestä?) eivät valitettavasti salli syvällisempää analyysiä tästä mielenkiintoisesta ja rohkeasta teoksesta tässä yhteydessä. Pelkkä kirjan olemassaolo kertoo kuitenkin nykyihmisen kaipuusta pyhään, tai pyhään luontosuhteeseen. Mitä tuo pyhä luontosuhde on, tai voisi olla meille? Kuten Cederberg sanoi eräässä haastattelussa, meidän ei tarvitse välttämättä palata menneeseen. Menneiden vuosisatojen pakanallisten uskomusten ja harjoitteiden palauttaminen sellaisenaan voisi tuntua monelle nykyihmiselle, otan vapauden käyttää sanaa, larppaamiselta. Edellä mainitussa Liisa Kämäräisen artikkelissa oli mielestäni positiivisen maanläheinen näkemys pyhyyteen. Arkinenkin kokemus luontoyhteydestä voi itsessään olla pyhää. Pyhän ei tarvitse olla jotain tämän maailman ylittävää. Antropologi E.N. Andersonin kirjassa Ecologies of the Heart mainitaan Hong Kongissa 1965 tapahtunut episodi, jossa sairaala rakennettiin talonpoikien mukaan vastoin feng-shuin oppeja ja se sijoittui lohikäärmeen valtimon päälle. Sairaala vaurioitui pian maanvyöryssä. Metafyysiset lohikäärmeet kukkulan sisällä kuulostavat monelle meistä hupaisilta tai puhtaasti järjettömiltä, mutta tarina osoittaa kuinka panteistinen maailmankuva on edelleen vahvasti läsnä nykypäivän Kiinassa. Kiinalaisten talonpoikien maailmankuva voi meidän näkökulmastamme olla vahvan taikauskoinen. Toisaalta heillä ei ole välttämättä ristiriitaa käyttää älypuhelinta ja pohtia samalla feng-shuin vaikutuksia. Rakennus oli väärässä paikassa ja sortui. Mystiset ja pragmaattiset selitykset eivät ole välttämättä täysin toisiaan poissulkevia, vaikka eriävät maailmankuvat käyttävät erilaista retoriikkaa.
”Ympäristöetiikka on normatiivista etiikkaa, eli se kertoo, mitä tulee tehdä”, kirjoittaa Markku Oksanen kirjassaan Ympäristöetiikan perusteet. Nojatuolifilosofialla on yleisesti hieman negatiivinen kaiku, termi samaistetaan henkilöön, joka vain ajattelee, muttei tee mitään konkreettista tai laita ajatuksiaan toimintaan. Melko vahva normatiivinen ote ympäristöfilosofian ja humanististen ympäristöopintojen alalla nähdään varmasti etupäässä positiivisena asiana. En halua profiloitua ilmastodenialistina, mutta rohkenen tässä yhteydessä tuoda näkökannan: jos ajattelun suuntaus profiloituu hyvin vahvasti muutoksen aikaansaamiseen, mukana on suurella todennäköisyydellä myös tunnetta, joka johtaa helposti eriävien mielipiteiden lähtökohtaiseen hylkäämiseen. Vaikka luonnon suojeleminen, kulutuksen vähentäminen, kierrätyksen tehostaminen ja vastaavat päämäärät olisivat osittaisena motivaationa, ehkä joukko jollain tasolla neutraaleina pysytteleviä ajattelijoita voisi olla tervetulleita nykymaailmaan. Tietoa ja myös akateemista oppineisuutta mitataan nykyisin taloudellisin kriteerein. Jos joku lukee itsensä maisteriksi tai tohtoriksi, niin pääasia on pitää talous nousussa ja pyörät pyörimässä. Olisihan se hirvittävää, jos joku turha dosentti vain pohdiskelee yliopiston kahviossa eikä tee mitään bruttokansantuotteen eteen. Heitän kuitenkin ilmoille radikaalin ajatuksen; entä jos valtio kustantaisi edes pienen joukon ammattifilosofeja, joiden tärkein tehtävä on vain ajatella. Ajatella esimerkiksi ihmisen suhdetta luontoon. Ajattelijoita, jotka olisivat yhteiskunnan neutraali ääni. Heidän tehtävänsä olisi pohtia näkökulmia asioihin, irrallaan politiikasta ja taloudesta. Täysipäiväisten filosofien kontribuutiot voisivat edesauttaa myös rivikansalaisten mielenkiintoa ajatella paikkaansa nykymaailmassa. Tulevaisuuden ennustaminen on aina vaikeaa, erityisesti ideologisella kentällä. Emme voi tietää onko luontosuhde-käsitteen ympärille muodostunut kokonaan uusia ajatusmalleja tulevina vuosikymmeninä. Onko luonnon merkityksellisyyden käsitteellistämiseen kokonaan uusia ajatuksia tai onko vaikkapa menneiden aikojen panteismista tai ekoteologiasta otettu vaikutteita? Ympäristökeskustelu ei tule kuitenkaan laantumaan ja se tulee näkymään myös ideologisella ja filosofisella kentällä.
________
Artikkeli on julkaistu alunperin Lapin ylioppilaslehdessä 2/2021. En tehnyt tarkennuksia kansallismielisestä luontosuhteesta tai mahdollisesti 4 vuodessa päivittyneistä ajatuksistani. Saatan lisätä kommentteihin tai kirjoittaa aiheesta erikseen.
Lähteet
- Oksanen, M. Ympäristöetiikan perusteet
- Oksanen, M. Ympäristöfilosofia
- Väyrynen, K. Ympäristöfilosofian historia – maaäitimyytistä Marxiin
- Cederberg, A. Pyhä Eurooppa
- Niin & Näin. 4/2020
Oman tietämykseni valossa kansallissosialistisessa luontosuhteessa luonto on tasavertainen ihmisen kanssa.
En laatikoidu sen tarkemmin, mutta ainakin antihumanisti olen. T Miro