Suomen juhlavuosi 2017. Koko alkuvuoden Helsingin Rautatientorilla eleltiin kahdessa leirissä, toisessa suvaitsevaisto hyysäsi laittomia siirtolaisia ja toisessa vastustettiin tätä hyysäystä ja laittomia siirtolaisia. Tilanne oli omiaan kuvaamaan kiihtynyttä kansan kahtia jakautumista. Parin vuoden aikana kärjistynyt tilanne nousi keskustelunaiheeksi ja tärkeäksi teemaksi kuntavaaleissa, vaikka kuntapäättäjät eivät juurikaan pakolaisasioihin voi vaikuttaa.
Ainoa puolue jolta odotettiin tilanteeseen muutosta, tuntui pettäneen suomalaiset. Perussuomalaiset oli hallituksessa, turvapaikanhakijoihin kului miljoonia ja suomalaisten leipäjonot kasvoivat. Ainoa mahdollisuus oli muuttaa Perussuomalaiset. Monet, jotka olivat jo luovuttaneet toivonsa parlamentaarisen vaikuttamisen mahdollisuuksiin, saivat uutta voimaa Perussuomalaisten uuden puoluejohdon kampanjan myötä. Jos sitä toivoa ei olisi ollut, olisi kuntavaaleissa voinut käydä vielä huonommin.
Kuntavaalien ylivoimainen voittaja oli vihreät. Kokoomuksesta tuli suurin kuntapuolue valtakunnallisesti. Meillä Tampereella demarit saivat paalupaikan pormestariohjelman neuvotteluihin. Perussuomalaiset kärsi kovan tappion. Joku on väittänyt että tulos oli hyvä tilanteeseen nähden. Ei ollut. Mutta se oli sellainen jonka äänestäjät halusivat ja sen tuloksen mukaan nyt kunnissa tehdään päätöksiä.
Lähes puolet suomalaisista jätti äänestämättä. Minä en unohda sitä. Sellainen suomalainen joka ei käytä näin tärkeää oikeuttaan, on maanpetturi.
Otin kuntavaalien kokonaistuloksen hyvin raskaasti. Tätäkö suomalaiset siis halusivat, punavihreää monikulttuurisuutta? Myös henkilökohtaisesti olin epäonnistunut ja tiesin oman työni perussuomalaisissa olevan ohi. Olin täysin sirpaleina. Olin henkisesti niin lopussa, että se tuntui fyysisenä kipuna. Olin elänyt toistakymmentä vuotta rakentaen perussuomalaista poliittista kotia, josta minut oli juuri potkaistu ulos tekaistulla perusteella sen jälkeen, kun olin elänyt toista vuotta jatkuvan julkisen vainon kohteena motiivina poliittiset mielipiteeni.
Vuosi 2017 alkoi osaltani siis poliittisesti värikkäissä merkeissä. Olin Tampereen PS:n puheenjohtajana vastuussa kuntavaalikampanjasta, jota varten olimme tehneet töitä jo toista vuotta. Työ jatkui ennallaan vaikka puoluehallitus erotti minut puolueesta kesken kampanjan. Erosin paikallisyhdistyksestä ja sen puheenjohtajuudesta vasta vaalien jälkeen.
Kuntavaaliohjelmamme ”Suomalainen Tampere” kuulosti erään ehdokkaamme (nykyisin sin.) mukaan naurettavalta, hän kysyi miltä kuulostaisi teemana ”Ruotsalainen Tukholma”. Vastasin, että yhä useammasta ruotsalaisesta varmaankin jo kadonneelta unelmalta. Vähän ennen Suomen kuntavaalipäivää Tukholmassa tapahtui islamistinen terrori-isku, jossa kuoli neljä ihmistä. Samalla viikolla muslimiterroristi iski Pietarissa ja pari viikkoa aiemmin Lontoossa. Elokuun 18. jihadisti iski Turussa.
Heti kuntavaalien jälkeen media keskittyi maalaamaan kauhukuvia siitä, miten Perussuomalaiset syöksyvät kohti pimeyttä ja pahuutta jos valitsevat puolueen puheenjohtajaksi Jussi Halla-ahon. Se mitä sitten tapahtui, oli isänmaallisinta mitä ihmiset olivat tehneet pitkään aikaan. Olin henkilökohtaisesti tehnyt töitä sen tuloksen eteen yli vuoden päivät, tiedän että moni muukin oli. En ollut surullinen siitä, etten saanut olla antamassa ääntäni valituille. Olin iloinen kaikkien niiden pettyneiden puolesta, jotka saivat toivonsa takaisin. En ollut yllättynyt, en pätkääkään. Minulle soitettiin puheenjohtajan vaalin ääntenlaskun aikana. Soittaja oli asettunut jo valmiiksi jonoon toista kierrosta varten. Sanoin että mene pois sieltä, mitään toista kierrosta ei tule.
En ollut yllättynyt myöskään ”Uudesta vaihtoehdosta”, sittemmin Sinisistä. Eroaminen oli väistämätöntä ja käsillä oli viimeiset hetket. Sen aikaan saamiseksi tarvittiin vain rohkeutta haastaa ja voimia selviytyä siitä loppuun asti. Molemmilla osapuolilla. Oli jo jonkun aikaa ollut ihan selvää, että EU muuttaa kansojensa elinolosuhteita niin syvästi ja peruuttamattomasti, että sen uhka tai mahdollisuus jakaa kansoja yhä jyrkemmin. Perussuomalaisen puolueen sisällä tämä jakolinja oli ollut ehkä lähes alusta asti, vasta viime vuosina sen merkitys kasvoi ylipääsemättömäksi railoksi.
Yllättävintä oli se häikäilemättömyys ja epärehellisyyden alhaisin muoto, miten operaatio suunniteltiin ja toteutettiin. Ei siitä tämän enempää, peräkonttijutut on jo julkisuudessa puitu. Tunnen kaikki ne ihmiset jotka ovat olleet mukana, enkä pidä heistä ketään pohjimmiltaan pahantahtoisina. Uskon jopa että jotkut heistä saattavat aidosti uskoa Perussuomalaisten uuden johdon ja sitä tukevien ihmisten olevan ihmisvastaisia ja fasistisia vallankaappaajia, joiden salaisissa sisäpiirin kokoontumisissa tervehditään heilaamalla ja lauletaan saksalaisia marssilauluja. Aika näyttää miten kukin heistä yhteiskunnan rattaisiin sijoittuu, kun poliittinen ura vaipuu siniseen uneen.
Minä uskon enemmän omaan tekemiseen kuin toisten tekemisten kyttäämiseen ja asioiden vatvomiseen. Tämä vuosi on ollut minulle henkilökohtaisesti toipumista ja palautumista. Olen yli kymmenen vuotta polttanut kynttilää molemmista päistä 24/7 ja menettänyt valtavasti korvaamattomia asioita sekä aikaa itseltäni ja läheisiltäni. Se on ollut oma valintani, enkä jää menetyksiäni suremaan tai saavutuksiani kehumaan, vaan totean lopputuloksen ja jäljelle jääneet lähtökohdat.
Tunnistan aidon ja rehellisen ihmisen. Kaiken sekasorron keskellä olen saanut tutustua muutamaan sellaiseen ja olen sydämestäni kiitollinen heistä. Minun asemassani ja kokemuksillani on mahdotonta luottaa ihmisiin. Onneksi ne harvat luotetut riittävät oikein hyvin. Eräs arvostamani henkilö sanoi minulle ”Älä ylläty mistään, äläkä päästä mitään ihon alle.” Neuvo on hyväksi havaittu.
“Kun sä lähdet hyppyyn, sä olet ihan yksin. Sä joudut siinä hyppyrinnokalla tekemään yksinäsi ihan omat ratkaisut. Sä oot siellä ylhäällä ihan up yours.” Tämä kuolematon lainaus on mäkikotka Matti Nykäseltä.
Kun vuosi vaihtuu, olen jälleen hyppyrinnokalla ihan up yours.
