Blogit

Geopolitiikka ennen ja nyt

Geopolitiikka on viimeisten vuosien aikana tehnyt paluun politiikan sanavalikoimaan. Jo vuonna 2015, pian Krimin tapahtumien jälkeen, presidentti Niinistö totesi, että “on perusteltua sanoa, että geopolitiikka on tullut takaisin”. Saman argumentin eri versioita käyttäen on muutaman vuoden aikana otsikoitu myös useita kirjoja ja artikkeleita. Mutta mitä geopolitiikka sitten on? Koska aihe esiintyy keskustelussa ja koska siihen vedotaan usein tutkittaessa valtioiden keskinäisiä suhteita, on syytä tietää, mitä se tarkoittaa, mikä on sen historia ja miksi se on palannut. 

Akateemisesti määriteltynä geopolitiikka on politiikantutkimuksen tutkimussuunta, joka tarkastelee maantieteen vaikutusta politiikkaan. Sitä voidaan lähestyä poliittisen maantieteen osa-alueena, poliittisen realismin keskeisenä osana tai historiallisena maailmanpolitiikan rakenteena. Toisinaan geopolitiikasta ja poliittisesta maantieteestä puhutaan lähes synonyymeina, mikä on osittain harhaanjohtavaa. Poliittinen maantiede voidaan määritellä opiksi poliittisesta ympäristöstä, jossa tutkimuskohteina ovat mm. alueiden muodostuminen, valtasuhteet sekä rajojen merkitykset ja niiden muutokset. Geopolitiikka taas on oppi maantieteellisestä tilasta “pelipanoksena”. Taustalla tässä tilan muodostumisessa osaksi “suurta poliittista peliä” on se tosiasia, että mm. luonnonvarat, kuten energiaresurssit tai harvinaiset maankuoren mineraalit, ovat jakautuneet epätasaisesti maapallolle. Kun politiikantutkimuksen realistisen koulukunnan mukaan valtiot nähdään suhteellisen edun maksimoijina, on seurauksena luonnollisesti valtioiden välinen kamppailu eri alueilla sijaitsevista resursseista. 

Valtio on siten geopolitiikan perusyksikkö. Valtio voidaan määritellä monella tavalla, mutta yleisesti voidaan sanoa, että se muodostuu maantieteellisesti rajatusta alueesta, väestöstä, valtiokoneistosta sekä valtioideasta. Näistä viimeksi mainittu on kaikkein vaikeimmin hahmotettava, mutta sitäkin oleellisempi pyrkiessämme ymmärtämään, mitä geopolitiikka on. Valtio käsitteenä alkoi saada nykyisen muotonsa kolmikymmenvuotisen sodan päättyessä Westfalenin rauhaan vuonna 1648. Tuolloin syntyi valtion yksi oleellisimmista edellytyksistä, nimittäin suvereniteetin käsite. Se voidaan jakaa sisäiseen ja ulkoiseen suvereniteettiin, ja tarkoittaa käytännössä täydellisen, ehdottoman ja riippumattoman vallan omaamista maantieteellisellä alueella. Westfalenin rauhan myötä katoliset ja protestantit halusivat sopia, että yksikään toinen valtio ei puutu jatkossa toisen asioihin sotilaallisin keinoin. Aiemmin kuninkaita ja aatelistoa koskenut suvereniteetti laajeni siten käsittämään tietyllä alueella – valtiossa – asuvan kansakunnan. Ollakseen kollektiivinen ja koherentti voima, ei suvereeni valtio kuitenkaan voinut tarkoittaa vain tietyllä alueella elävää väestöä, vaan tarvittiin yhteinen tarina, narratiivi, joka selittäisi kansakunnan oikeutuksen olla olemassa valtiona. Valtioidea on siten eräällä tapaa syy valtion olemassaoloon, ja se kiinnittää valtion käsitteenä olennaisesti nationalismiin. 

Nykyisin usein parjattua nationalismia eli kansallisuusaatetta voidaan tutkimuksellisesti lähestyä primordiäärisestäetnis-symbolistisesta tai modernistisesta näkökulmasta, tai sitä voidaan tarkastella sosiaalisena liikkeenä. Ensimmäinen tarkoittaa kansallisuutta biologisena ominaisuutena, mikä tarkoittaa siis sitä, että ihmisellä nähdään olevan sisäsyntyinen tarve olla osa jotakin suurempaa kokonaisuutta. Toisena mainittu merkitsee, että kansallisuus syntyy etnisten ryhmien perustalle muodostuvasta julkisesta kulttuurista, mikä käytännössä tarkoittaa sukujen keskinäisiä siteitä sekä yhteisesti jaettua tapakulttuuria. Yhteisen kansanperinteen, jaettujen historiallisten kokemusten ja myyttienkin kautta ihmisille syntyy käsitys kotimaasta sekä solidaarisuuden tunne niiden kesken, jotka jakavat saman maan. Modernistisen näkökulman mukaan nationalismi ei ole mitään edellä mainituista, vaan kansallisvaltioiden muodostama tuote, jonka tarkoitus oli teollistumisen myötä sitouttaa kansa tuottajiksi ja kuluttajiksi tietylle markkina-alueelle. Sosiaalisena liikkeenä nationalismi taas on valtion ylläpitämää kansallistunnetta, jonka tarkoituksena on saada kansalaiset olemaan ylpeitä omasta kotimaastaan. Mikään näistä neljästä näkökulmasta ei ole oikea tai väärä vaan ne kaikki ovat yhtä päteviä ja tukevat toisiaan, joskin tilanteesta riippuen eri painotuksin. Nationalismia syytetään usein siitä, että se erottaa ihmisiä toisistaan “me ja ne” -periaatteella, mutta tällä kolikolla on myös kääntöpuolensa: samalla nationalismi myös yhdistää niitä, jotka kuuluvat samaan sisäryhmään, mikä on tietyssä mielessä koko valtiokäsitteen edellytys. Nationalistinen jako meihin ja muihin liittyy oleellisesti geopolitiikkaan, sillä kuten Carl Schmitt on aikoinaan todennut, “vihollisen tunnistaminen ja määrittely on valtion suvereniteetin ydin”. 

Kun geopolitiikkaa tarkastellaan historiallisesti, voidaan sen katsoa saaneen alkunsa jo löytöretkien aikoina. Tuolloin nimittäin hahmotettiin alkamassa olevan maantieteellisen pelin rajat. Kansakunnat jaettiin kehittyneisiin ja kehittymättömiin, ja jälkimmäisten valloittaminen valtion alusmaiksi aloitti siirtomaaimperialismin eli kolonialismin aikakauden. Toki kolonisaatiota oli tapahtunut koko ihmisen historian ajan, kuten myös kamppailua resursseista. Mutta maapallon kartoittaminen löytöretkien myötä 1400-luvun lopulta 1700-luvun alkuun mahdollisti sen pelitilan hahmottamisen, jossa geopolitiikkaa harjoitetaan. Käsitteenä geopolitiikka syntyi kuitenkin vasta vuonna 1899 ruotsalaisen valtio-opin professorin Rudolf Kjellénin kehittämänä. Kjellénin geopolitiikka tarkoitti hyvin pitkälti sitä, mitä nykyisin kutsutaan ulko- ja turvallisuuspolitiikaksi. Se pohjautui saksalaisen Friedrich Ratzelin kirjoituksiin, ja sisälsi ajatuksen valtiosta elämänmuotona, valtio-eliönä, jonka sydän oli pääkaupunki, verisuonina tieverkosto jne. Tämän valtio-eliön kohtalo oli taistella elintilasta toisten valtio-eliöiden kanssa, ja se saattoi tässä taistelussa myös tuhoutua ja hävitä maan päältä. Tämä heijasti Charles Darwinin teoriaa luonnonvalinnasta eli jatkuvasta lajien sisäisestä ja niiden välisestä kamppailusta. Saksalainen upseeri Karl Haushofer lanseerasi geopolitiikan käsitteistöä valtio-organismista ja elintilasta 1920-luvun Saksassa tunnetuin seurauksin. Haushoferin mukaan maantieteellinen tila tuli jakaa uudelleen kansakuntien kykyjen ja kulttuuristen saavutusten perusteella, mikä toi geopolitiikalle käsitteenä huonon maineen vuosikymmeniksi eteenpäin. Mainittakoon, että Rudolf Kjellén näki kansan sisäisen, sosiaalisen egalitarismin oleellisena edellytyksenä kansallisuusaatteen tukemisessa, mikä taas oli edellytys valtion selviämiselle valtio-eliöiden välisessä kamppailussa. Orgaaninen valtioteoria oli siten alun perin pohjana ruotsalaiselle kansankodin käsitteelle: nationalismia ja sosialismia yhdistettynä mutta ilman saksalaista militarismia ja imperialistisia laajentumispyrkimyksiä. 

Muita geopolitiikan teoreetikkoja olivat mm. Alfred Mahan ja Halford Mackinder. Siinä missä Mahan katsoi merireittien hallinnan olevan avain maailmanherruuteen, näki Mackinder laajoista maa-alueista kumpuavien luonnonrikkauksien yhdistettynä tuolloin yleistyneisiin rautatieyhteyksiin olevan merireittejä oleellisempia. Tätä kutsutaan siirtymiseksi merivaltojen dominoinnista maavaltoihin ja ns. sydänmaateoriaksi.  Yhdysvaltalainen Nicholas Spykman kiisti maa-meri –dikotomian ja näki mantereiden reunamaat keskeisinä voiman projisoijina. Geostrategia nähtiin käytännön tapana suunnitella liikkeitä geopolitiikan pelilaudalla, jossa katsottiin olevan strategisesti tärkeitä alueita, joita sekä tavoiteltiin että suojeltiin sodan keinoin. Geopolitiikan tutkijat ovat selittäneet mm. Venäjän viimeaikaisia toimia Krimillä ja Syyriassa tarpeena pitää hallussa sen kahta ainoaa sulan veden satamaa: Sevastopolia ja TartusiaTällaista ajattelua voidaan pitää esimerkkinä vaarallisesta geopoliittisesta determinismistä, jossa sodat tietyillä alueilla nähdään väistämättöminä ja siten myös tavallaan oikeutettuina. Lentokoneiden yleistyminen 1900-luvun alkupuolella toi maa- ja merivallan käsitteiden rinnalle myös ilmavallan teorian. Tulevaisuudessa saatamme nähdä geopoliittisen kamppailun uusina ulottuvuuksina avaruuden sekä informaatiotilan, joita molempia jo nyt hyödynnetään sotilaallisesti.  

Kylmän sodan aikana geopolitiikka merkitsi lännessä lähinnä kommunismin patoamista. Ns. Trumanin doktriinin mukainen dominoteoria esitti, että jos Euraasian reuna-aleilla yksi valtio ajautuu kommunistien valtaan, seuraavat muut valtiot pian perässä. Neuvostoliiton hajottua geopolitiikan ajan katsottiin olevan ohi, ja puhuihan Francis Fukuyama jopa historian loppumisesta. Käytännössä tämä tarkoitti liberaalin markkinatalouden ja sille edellytyksenä olevan liberaalin demokratian absoluuttista voittokulkua läpi maailman: aikaa, jossa ihmisten ei enää tarvitsisi murehtia muusta kuin taloudellisen hyvinvoinnin maksimoimisesta. Geopolitiikan ohessa myös nationalismin katsottiin jäävän historiaan globalisaation myötä. Näin ei kuitenkaan käynyt. Historia ei päättynyt ja geopolitiikka palasi. 

Se, että geopolitiikan paluu on tullut monelle yllätyksenä, ei itsessään ole yllätys. On nimittäin olemassa kolme hyvää argumenttia sille, miksi geopolitiikka olisi aikansa elänyttä. Ensinnäkin teknologinen kehitys on vähentänyt maantieteellisten alueiden merkitystä, ja tulee vähentämään sitä entisestään esimerkiksi fossiilisten polttoaineiden korvautuessa uusiutuvalla energialla. Toiseksi energiaresursseja eivät tänä päivänä hallitse yksinomaan valtiot, vaan kansainväliset yhtiöt, joiden omistuspohja voi olla hyvinkin jakautunutta. Kolmanneksi kansakuntien välisten kamppailuiden voi nähdä muuttuvan globaalien verkostojen myötä enemmänkin erilaisten pienryhmien aiheuttamiksi taisteluiksi, kuten kansainvälinen terrorismi on osoittanut. Kaikille näille argumenteille löytyy kuitenkin vasta-argumentti. Terroristit eivät internetin aikakaudesta huolimatta välttämättä olekaan niin kansainvälisiä, vaan ryhmien taustalta löytyy usein vahvoja valtiotoimijoita, kuten Iranin ja Yhdysvaltain väliset tapahtumat osoittavat. Kaikki energiaresurssit eivät suinkaan ole kansainvälisten yhtiöiden hallussa ja globaalien markkinoiden käytössä, vaan esimerkiksi monet Venäjän energiayhtiöt ovat yhtiöitä lähinnä vain nimellisesti. Lisäksi uusiutuvien energianlähteiden käyttöönotto ei ole tehnyt meitä riippumattomiksi epätasaisesti jakautuvista luonnonrikkauksista, sillä esimerkiksi aurinkopaneeleiden tai sähköautojen akkujen valmistamisessa tarvitaan monia maankuoren harvinaisia mineraaleja, mitä esimerkiksi Kiina on onnistunut hyödyntämään. Energiapolitiikka onkin tänä päivänä yhä enemmän nähtävissä geopolitiikan kautta, ja energiaa käytetään Nord Stream ja Fennovoima –hankkeiden tapaan vaikuttamisen välineenä. Tästä syystä geoekonomian voidaan nähdä olevan tämän päivän geopolitiikan yleisin toteutustapa. Tämä tarkoittaa sitä, että maantieteellisten alueiden hallinnasta on siirrytty yhä näkyvämpään kamppailuun taloudellisen tilan hallinnasta. Geopolitiikan perinteinen ilmenemismuoto, aseellinen voimankäyttö, ei sekään ole kadonnut, vaan aseellisia konflikteja valtioiden välillä näyttää edelleen kehittyvän joka puolella maailmaa. 

 

Kirjoittaja opiskelee Jyväskylän yliopistossa turvallisuuden ja strategisen analyysin maisteriohjelmassa. Tämä artikkeli on kirjoitettu kurssityönä Vaasan yliopiston opintojaksolle geopolitiikka ja globaalit tilasuhteet.
  • 25
    Shares

Tietoa julkaisijasta

Avatar

M. A. Meretvuo

M.A. Meretvuo on tamperelainen kirjailija, esseisti ja kulttuurivaikuttaja. Bloggaajana hän kirjoittaa erityisesti turvallisuus- ja geopolitiikkaan liittyvistä aiheista. Hän opiskelee Jyväskylän yliopistossa Turvallisuuden ja strategisen analyysin maisteriohjelmassa.

Liity kannattajajäseneksi

Kansalaisen verkkokauppa

Advertisement