Blogit

Onko pakko?

Kuva Pxhere.
Netistä löydettyä: nimimerkki “Savon satakieli” pohtii Lue.fi -sivustolla vastuunkantoa.

Joitakin vuosia sitten olin lähdössä lapseni kanssa jonnekin ja aikataulu painoi. Oli kova talvi kuten nyt ja piti saada lapsi haalariin. Aina kun se onnistui, lapsi riisui sadasosasekunnissa vaatteen yltään ja juoksi ympyrää huutaen täyteen ääneen naama punaisena:

– Onko pakko?

Lopulta mittani täyttyi, vedin ulko-oven auki ja vastasin, että ei ole ja tuossa on vaihtoehto. Lähdet sitten ilman haalaria, sanoin. Lapsi tuijotti hetken vuoroin minua ja vuoroin ovesta ulos. Jääkylmä viima puhalsi suoraan sisälle ja lumi tuprusi. Lapsi veti vaiti haalarin ylleen ja sitten lähdettiin.

Tämä episodi muistuu nykyään säännöllisin väliajoin mieleeni, kun joku puhuu pakkolaieista, pakkopalauttamisista tai vastustaa selällään huutamalla jotakin itsestään selvää asiaa. Kyseessä ei kuitenkaan ole uhmaikäinen pikkulapsi vaan täysivaltainen aikuinen. Joskus tuntuu, että joillekin on jäänyt pahasti uhmaikä päälle.

Meillä ihan jokaisella on elämässämme erilaisia velvollisuuksia, joita voidaan kutsua myös pakoiksi. Vai onko sellaisia ihmisiä, joilla ei ole näitä ikäviä pakkoja elämässä yhtäkään? Selviävätkö he huutamalla suureen ääneen, että en tahdo, onko pakko, kuten lapseni aikanaan? Olen alkanut epäillä, että heitä on.

Oikeusvaltiossa laki on laki ja sitä on kaikkien pakko noudattaa ilman etuliitteitä ja ehtoja. Vaihtoehtoja ei ole, tai ainakin näin olen luullut. Lisäämällä pakko- etuliite, korostetaan uhriutumista ja saadaan huomiota ja media siinä sivussa näyttäviä otsikoita. Vastuuta ei kanna kukaan. Pakkolaki on keksitty termi, jolla halutaan korostaa ”pakottavan” osapuolen oletettua pahuutta.

Ihmisillä kautta Euroopan on mennyt pahasti sekaisin käsitys oikeasta ja väärästä. Velvollisuuksien ja oikeuksien välinen tasapaino on järkkynyt. Vaikuttaa, että osalle kuuluvat ainoastaan kaikki oikeudet ja lopuille jäävät pelkät velvollisuudet. Mitä vain voidaan tehdä ilman jälkiseurauksia ja vastuunkantoa ja aina löytyy, jos ei muuta niin Senaatintori täyteen ääliöitä vaatimaan ja huutamaan:

– Onko pakko!!

Britannian hallitus perui maan kansalaisuuden nuorelta naiselta, joka oli lähtenyt ISIS-joukkoihin taistelemaan kalifaatin puolesta. Matkalla oli syntynyt useampia lapsia ja nyt tyttö olisi palaamassa Britteihin pienen vauvan kanssa, kun kalifaattia ei tunnetuista syistä syntynytkään.

Britannia ei ainoastaan avannut sitä vaihtoehtoista ovea, josta viima puhalsi sisään, vaan otti vastuun oikeusvaltion lailla ja viitoitti samalla tien tuleville tulkinnoille ja toimintatavoille ottamalla pois kansalaisuuden ja näin estämällä naisen paluun maan sosiaaliturvan pariin elätettäväksi ja mahdolliseksi turvallisuusriskiksi. Tytön vanhemmat protestoivat, mutta miksi eivät protestoineet silloin, kun tytär matkaan lähti? Alaikäisen lapsen tekemisistä vastaavat yksiselitteisesti vanhemmat. Sekin on velvollisuus eli pakko, ellei lasta ole otettu huostaan.

Me olemme totuttaneet nämä uhmaikäiset aikuiskakarat tekemään mitä hyvänsä ja aina se menee läpi, aina löytyy ymmärtäjä. Saamme syyttää lepsuudesta ainoastaan itseämme. Yleensä kaikki löysä käytetään, mikä tarjolle annetaan. On ohituskaistaa ja ties mitä kurssia ja terapiaa ja syyllinen kaikkeen löytyy varmuudella. Lasku kaikesta lankeaa kerta toisensa jälkeen veronmaksajille.

Moni eurooppalainen huokaisee syvään helpotuksesta Britannian-uutisen kuultuaan. Jospa meillä on sittenkin vielä toivoa.

Liity kannattajajäseneksi

Kansalaisen verkkokauppa