Ihan alkuun disclaimeri, niin ettei kenenkään tarvitse pahoittaa mieltään, loukkaantua, suuttua, närkästyä tai kokea mitään muutakaan pahaa: EN HYVÄKSY IHMISTEN KIUSAAMISTA, ALISTAMISTA TAI NÖYRYYTTÄMISTÄ MISSÄÄN MIELESSÄ.
Ja sitten itse asiaan.
Suomalaista elokuva-alaa ravistelee parhaillaan Metoo-kampanjan innoittama suomalainen Metoo-kampanja, jossa naiset ovat tuoneet esiin kokemiaan vääryyksiä ja kaltoin kohtelua, jopa suoranaista ahdistelua. Pitkänlinjan elokuvantekijä ja vaikuttaja Lauri Törhönen oli ensimmäinen ja häntä syytettiin jokseenkin samoista asioista kuin Harvey Weinsteinia: seksuaalisesta ahdistelusta, lähentelystä jne. jotka kaikki ovat ehdottoman törkeitä ja asiattomia juttuja. Tuollaista ei pidäkään hyväksyä missään ympäristössä tai työyhteisössä.
Nyt vuorossa on suomalaisen elokuvan ”kultapoju”, joka saa aina rahaa hankkeisiinsa, kuten Lea Klemola asian ilmaisi tänään aamu-tv:ssä 20.3. 2018.
Monet nuoren polven naisnäyttelijät ovat kertoneet joutuneensa järkyttävien kokemusten kohteeksi Louhimiehen kuvauksissa. Julkisuudessa esitettyjen mukaan on jouduttu syömään oksennusta, on kaadettu kahvia päähän ja läpsitty, on ollut tahdon vastaista alastomuutta. A-studiossa 19.3. 2018 Aku Louhimies yritti selittää asiaa omalta kantiltaan ja sanoi, ettei ollut ymmärtänyt tekevänsä väärin.
Hän kielsi tietäneensä oksennuksen syönneistä ja kiisti itkettäneensä lapsia sanomalla, että näiden vanhemmat ovat kuolleet. Vanhemmat olivat myös mukana kuvauspaikalla. Punaisia orpoja esittäville lapsille oli ilmeisesti kerrottu, että elokuvassa heidän vanhempansa ovat kuolleet, koska he ovat punaorpoja. Ei siis ihan sama asia, kuin se, että lapselle uskotellaan hänen oikeiden vanhempiensa kuolleen. Punaorpoja esittivät myös Louhimiehen omat lapset.
Torakat olivat oikeita paikalle tilattuja torakoita. Ne olivat osa puvustusta. Osa elokuvan pyrkimystä autenttisuuteen, siihen että katsojat näkevät oikeat torakat ja kauhistuvat. Louhimiehen mielessä ei edes käynyt, että torakoiden kanssa näyttelevät nuori nainen kokee tilanteen ahdistavana ja vastenmielisenä, pelottavana.
Sosiaalisemotionaalisesti hieman kömpelöltä ja hieman aspergeroireelliselta vaikuttava Louhimies ei ole mahdollisesti koskaan tajunnut, että näyttelijällä on paha olla tai ettei hän halua tehdä jotakin. Omassa projektissaan päälakeaan myöten sukeltava ohjaaja ei ole kenties kyennyt näkemään muuta kuin oman visionsa ja sen toteuttamisen, ja on sulkenut mielestään kaiken mahdollisen muun, mukaan luettuna naisnäyttelijöiden tuskan ja ahdistuksen, pelon. Se on Louhimiehen heikkoutta, yksituumaisuutta ja egoa. Hänen visionsa toteutuu, muut ovat vain sen välineitä.
Samassa A-studiossa korostettiin, etteivät Louhimiehen käyttämät keinot ole mitään metodeja, eikä niillä ole mitään tekemistä näyttelemisen tai elokuvanteon kanssa. No, se ei ihan pidä paikkaansa. Jos Törhösen kohdalla kyse oli ilmeisesti aivan selvästä sukupuolisesta ahdistelusta, Louhimiehen kohdalla kyse on enemmänkin tästä: onko Louhimies vain naisia häpäisevä sadisti, kuten jotkut asian näkevät, vai onko hänen mielipuolisuudessaan metodia? Ehkä kyse on erilaisten ajatusmaailmojen, erilaisen tekemisen kulttuurin, erilaisten vaatimusten ja näkemysten törmäyksestä, joka ilmeisesti heijastelee myös mies-naisdiskurssia laajemminkin?
Toisaalla ovat ne, joiden mielestä taiteen/elokuvan pitää pyrkiä kohti ehdotonta autenttisuutta, maksoi mitä maksoi, ja toisaalla ne, joiden mielestä näyttelemisessä ja elokuvissa kyse on, kuten Teatterikoulun opettaja A-studiossakin sanoi, leikistä. Toisille näyttelijäsuoritus on parhaimmillaan kun se lähestyy aitoa kokemusta, aitoa olemista käsikirjoituksen määrittelemässä todessa, ja toiset edustavat linjaa, jossa kyse on esittämisestä ja ”näyttelemisestä”.
Ne, jotka korostavat aitoutta, korostavat aidon kokemisen merkitystä. Ne, joiden mielestä kyse on esittämisestä, korostavat näyttelijän kysyä esittää aitoutta, ammattitaitoa luoda illusio todesta valkokankaalle. Louhimiehen ja naisnäyttelijöiden konfliktissa voi olla kyse juuri tästä. Yksikään Louhimiehen miesnäyttelijä ei ole astunut julkisuuteen, ainakaan vielä, kertomaan kuinka nöyryyttävää oli esittää surkeaa pölyimurikauppiasta, joka syyllistyy murhaan, tai sotilasta jatkosodassa.
Louhimiehen Tuntemattomasta sotilaasta viriteltiin keskustelua, että oliko nyt oikein asuttaa näyttelijöitä teltoissa elokuvan takia? Vastaus piilee nykyisten sotaelokuvien teossa: oli. Näyttelijät, jotka esittivät pääosia Steven Spielbergin elokuvassa Pelastakaa sotamies Ryan joutuivat käymään läpi toisen maailmansodan alokaskoulutuksen. He käyttivät ajan vaatteita, saippuoita ja noudattivat amerikkalaisten toisen maailmansodan aikaista palvelusohjesääntöä aina kun se oli mahdollista. Sama metodi oli käytössä tv-sarjoissa Taistelutoverit ja Pacific.
Äärimmilleen vietynä tämä aitouden metodi, mielipuolisuuden metodi, on vaatinut kuolonuhreja. Werner Herzogin Fitzcarraldon kuvauksissa kuoli useita avustajia, koska ohjaaja vaati oopperalaivan oikeaa hinaamista käsipelillä yli Amazonasin viidakon. Koska se oli aitoa. Köydet pettivät ja tappoivat useita avustajia.
Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja Nyt -elokuvan kuvausryhmän useat jäsenet ovat sanoneet, että koko kuvausryhmä tuli hulluksi. Pääosaa esittävä Martin Sheen sai sydänkohtauksen ja oli kuolla. Elokuvaa myös filmattiin sisällisotaa käyvässä maassa keskellä sotatoimialuetta. Kuvauksissa myös poltettiin satoja hehtaareita palmumetsiä, sijaisnäyttelijä oli kuolla jne. Oliko Coppolan mielipuolisuudessa metodia ja toimiko se? Elokuvasta on kinattu sen ensi-illasta saakka. Onko se suuri elokuva, vai mielipuolista sontaa?
https://www.youtube.com/watch?v=CIrvSJwwJUE
Jos mennään pidemmälle elokuvahistoriaan ja puhutaan näyttelijöiden kokemuksista, törmäämme suoranaiseen piittaamattomuuteen ja uskomattomiin asioihin, jollaiset ovat onneksi toivottavasti taaksejäänyttä elämää. Massiivispektaakkeli Ben Hurin hevoskisakohtaus on syystäkin elokuvahistorian huikeimpia jaksoja valkokankaalla. Sen kuvauksissa 1925 kuoli sata hevosta ja ainakin yksi sijaisnäyttelijä. Kun tämän tietää, kohtausta ei enää koskaan katso samalla tavalla.
https://www.youtube.com/watch?v=Q_bxHsHVj20
http://www.cracked.com/article_19548_the-5-most-horrifyingly-wasteful-film-shoots.html
Filmatessaan elokuvia Gladiaattoria, Robin Hoodia ja Cindarella Mania, pääosan esittäjä Russell Crowe repäisi molemmat akillesjänteensä, lonkat ovat menneet sijoiltaan ja polvilumpiossa on ollut veriödeema. Vasen olkapää on leikattu kahteen kertaan. Näiden kokemusten vuoksi Crowe käyttää nykyisin mielellään sijaisnäyttelijöitä.
https://www.youtube.com/watch?v=FbmnqGqWgc8
Ginger Rogersin ja Fred Astairen elokuvahistorian ehkä upein tanssikohtaus vaati heiltä kirjaimellisesti verta ja hikeä. Cheek to Cheek -sävelmän soidessa Astaire ja Rogers liitelevät untuvan kevyinä halki valtavien lavasteiden, tanssivat kirjaimellisesti taivaallisissa tunnelmissa. Se mitä katsojat eivät näe on se, että kummankin jalkaterät ovat vereslihalla ja että kuvaussession päättyessä Ginger Rogersin kengät olivat täynnä verta ja hän joutui sairaalahoitoon ja Astairekin kannettiin pois lavasteista. He halusivat kohtauksesta täydellisen terveytensäkin uhalla.
https://www.youtube.com/watch?v=fq0oO-ylU_Y
Mielipuolisuuden metodi ei siis ole vain sattumaa tai olematon asia, Louhimiehen sadistinen tendenssi tai maskuliininen antifeministinen repression manifesti. Mielipuolisuuden metodi on yhtä vanha kuin itse elokuva. Ensimmäiset cowboyt mykkäleffoissa olivat oikeita cowboyta, jotka ammuskelivat oikeilla pyssyillä. Kun neuvostoliittolaiset kuvasivat Sotaa ja rauhaa, Borodinon taistelu käytiin uudelleen lähes oikeilla aseilla, puna-armeijan kymmenien tuhansien miesten voimin. Ainakin yksi ihminen ja useampi hevonen kuoli kuvauksissa, joissa siis taisteltiin oikeasti ilman kuulia.
https://www.youtube.com/watch?v=4SVC_9V8K5Y
Mielipuolisuuden myös itseensä kohdistanut Sam Peckinpah räjäytti sillan oikeasti Hurjassa joukossa. Hän myös ammuskeli joskus juovuspäissään kuvauspaikoilla oikealla aseella.
https://www.youtube.com/watch?v=zT639dQIhck
Eli Wallach kertoi, että kun hän ja Clint Eastwood matkustivat Espanjaan kuvaamaan spagettiwesternin klassikkoa Hyvät, pahat ja rumat, Eastwood varoitti Wallachia siitä, että italialaiset käyttivät oikeita räjähteitä ja että oli näyttelijän vastuulla katsoa, ettei ollut väärässä paikassa väärään aikaan.
https://www.youtube.com/watch?v=q951qv7EbKs
Elem Klimovin sotaelokuva Tule ja katso on yksi elokuvahistorian hurjimpia ja järkyttävimpiä elokuvia, karmein elokuva minkä olen itse koskaan nähnyt. Sen rinnalla Pelastakaa sotamies Ryan on aurinkoinen marjanpoimintaretki. Partisaaniksi päätyvää poikaa esittävä teini-ikäinen Aleksei Kravtshenko joutui hetkeksi psykiatriseen hoitoon filmausten jälkeen ja sen myös näkee lopullisessa elokuvassa.
https://www.youtube.com/watch?v=xdrBNdh_oVw
Mitä järkeä siinä oli? Eikö Kravtshenko olisi voinut vain näytellä? Miksi Russell Crowen piti tapella oikeasti Gladiaattorissa ja rikkoa kehonsa? Tekikö se taistelukohtauksista aidompia? Oliko Ben Hurin valjakkokisa niin tärkeä, että sen aikaansaamiseksi uhrattiin satoja hevosia ja ainakin yksi ihmishenki?
Onko Louhimiehen tapauksen kohdalla kyse kahden erilaisen tekemistavan, kahden erilaisen metodin törmäyksestä, vai siitä että Louhimies on naisvihamielinen sadisti, joka haluaa kiusata ja nöyryyttää naisia julkisesti? Itse uskon, että kyse on metodien törmäyksestä, siitä ettei Louhimiehen päähän ole edes pälkähtänyt, että tilanne on jotenkin vinossa. Nuorten naisnäyttelijöiden järkytys, suuttumus, tunteet ja kokemukset ovat aitoja ja tosia. Louhimies, omassa visiossaan upoksissa oleva mies, ei ole edes ajatellut asiaa nuorten herkkien naisten näkökulmasta. Tässä on se ongelman ydin.
Miten sitten eteenpäin? Olisi kenties syytä jatkossa ennen mitään kuvauksia käydä läpi kaikki mitä tuleman pitää. Louhimiehen mielipuoliset metodit, näyttelijöiden säikyttelyt ja yllättämiset eivät kenties sovi kaikille, joten olisi syytä käydä läpi jokaisen näyttelijän kohdalla perinjuurin mitä tulee tapahtumaan ja mitä vaaditaan. Eikä tämä koske vain Louhimiestä, vaan kaikkia filmiprojekteja. Näin kenenkään ei tarvitsisi joutua mukaan mihinkään sellaiseen mihin ei halua eikä pysty, eikä kukaan voisi heitellä torakoita kenenkään päälle ilman ennakkovaroitusta.
Se on aivan varmaa, että 1980-luvun suuret teatterigurut Jouko Turkka ja Jussi Parviainen olisivat nyt seuraavina rivissä. Käyntiin lähtenyt kampanja suomalaisten kulttuurimiesten sikailujen paljastamiseksi ja heidän lynkkaamisekseen ei voisi löytää parempia kohteita kuin nuo kaksi aitouden ja mielipuolisuuden metodin miestä. Koska, toisin kuin väitetään, mielipuolinen metodi on olemassa. Parhaimmillaan se saa aikaan uskomatonta taidetta, kehnoimmillaan se aiheuttaa vain harmia, tuottaa vain roskaa ja jopa tappaa ihmisiä.
Vielä lopuksi: en siis hyväksy ihmisten alistamista, kiusaamista tai nöyryyttämistä missään oloissa.
Kirjoitus on uudelleenjulkaistu Sande Parkkosen luvalla
Aku Louhimies – onko mielipuolista metodia?
