Isonvihan ja suuren Pohjan sodan päättymisestä tulee ensi syksynä tasan 300 vuotta. Tämä suomalaisen kansakunnan kokema järkyttävä terrorinaika on valitettavasti häivytetty pois liian paljon suomalaisten mielistä.
Muistan, ettei isoviha ollut erityisen isossa roolissa, kun aikakautta käsiteltiin koulujen historian tunneilla minun aikanani. Kyllä siellä oppikirjassa oli pyhitetty vähintään yksi luku suurelle Pohjan sodalle, Ruotsin kuningas Kaarle XII:lle ja Pultavan taistelulle – mutta isoviha oli mainittu vain vaatimattomana lyhyenä kappaleena leipätekstin seassa. Aivan kuin tämä vainolaisen julmuus ja kansakuntamme kärsimys olisi haluttu lakaista maton alle.
Samoista historian koulukirjoista oli unohdettu myös isoavihaa vain 16 vuotta aiemmin suomalaisia piesseet suuret kuolonvuodet, jonka aikana kuoli arviolta jopa kolmannes Suomen väestöstä. Tämä tragedia oli korkeintaan mainittu koulukirjoissa sivumainintana kannibalismista. Siis suurten kuolonvuosien aikana syntyneet ja eloonjääneet lapset eivät olleet välttämättä kerenneet kasvaa edes aikuisiksi ennen kuin vainolainen tuli ja vei orjiksi kauas kodista. Nämä 1600-luvun taitteen kurjuuden vuodet on haluttu häivyttää pois historiankirjoistamme.
Kotiseudullani Keski-Pohjanmaalla on useita paikkoja, joissa on tiedetty olleen piilopirttejä. On jopa paikannimiä, jotka ovat saaneet nimensä isonvihan tapahtumien ja koettelemusten takia. Valitettavasti nuoremmat sukupolvet tietävät näistä paikoista hyvin hatarasti, koska kouluhistoria ei heitä opeta eikä nuoria välttämättä vanhempien sukupolvien kertomukset erityisesti kiinnosta. Lapsille on kuitenkin saatettu lukea Topeliuksen kirjoittamaa Koivua ja tähteä, mutta todennäköisesti sen historiallista kontekstia ei nuoret viattomat mielet ole voineet käsittää.
Minäkin olen oppinut ja ymmärtänyt vasta aikuisena, että mitä tuskaa ja kärsimystä kansakuntani ja esivanhempani ovat joutuneet kokemaan yli 300 vuotta sitten. On valitettavaa, että nuoret joutuvat itse omatoimisesti tutkimaan näitä asioita, koska perusopetus ei halua edes käsitellä niitä.
Nykyvuosina kansakuntamme kovimmat kärsimykset on haluttu häivyttää sen tieltä, että oman tuskamme sijasta tuntisimme surua muiden vieraiden kaukaisten kansojen kokemasta mahdollisesta epäoikeudenmukaisuudesta. Sen sijaan, että välittäisimme omasta kansakunnastamme, on meitä kahlittu murehtimaan ihmisiä, joilla ei ole sidettä kansakuntaamme ja meidän yli tuhatvuotiseen historiaan.
Olisiko meidän viimeinkin aika korottaa kansakuntaamme ja sen historiaa juuri sille kunnialliselle arvokkaalle paikalle, jolla sen kuuluu olla? Olisiko meidän aihetta muistaa kansakuntamme kärsimyksiä ja uhrauksia, jotta me voimme pyrkiä jatkossakin kohti kansallista kukoistusta jo pelkästään menneiden sukupolvien tähden?
