Blogit

Ukrainan unohdettu sota

Joku saattaa pitää otsikkoa provokatiivisena, sillä onhan Ukrainan sota säännöllisesti otsikoissa Suomessakin? Todellisuudessa kuitenkin hyvin harvat tapahtumat, kuten Kertšinsalmen sulkeminen, ylittävät tänä päivänä uutiskynnyksen. Kuten tiedämme, on Venäjä vuodesta 2014 asti miehittänyt Krimin saarta sekä käynyt sotaa itäisessä Ukrainassa. Yksipuolisesti itsenäisiksi julistautuneet Donetskin ja Luhanskin kansantasavallat ovat Venäjän tapa käydä alueella sijaissotaa, joka tunnetaan englanniksi termillä ”proxy war”. Siinä ns. kapinallisjoukot tekevät päivittäin iskuja Ukrainan asevoimia vastaan. Näitä tapahtumia voi seurata lähes reaaliajassa vaikkapa www.unian.info/war -uutissivustolta. On selvää, että nämä ”separatistit” toimivat suoraan Venäjän asevoimien ja erikoisjoukkojen tukemana, aseistamana ja kouluttamana. Lisäksi Venäjän asevoimat on viime viikkoina kasannut huomattavaa sotilaallista voimaa Ukrainan rajalle, mukaan lukien 500 panssarivaunua, lähes tuhat miehistönkuljetusajoneuvoa, 130 raketinheitintä ja 12 Iskander-ohjusten laukaisualustaa. Riski kriisin eskaloitumisesta täysimittaiseksi sodaksi on ilmeinen, ja maaliskuun lopun presidentinvaalit saattavat kiristää jännitteitä entisestään.

Ei tässä kuitenkaan vielä kaikki, sillä sodalla on myös vähemmän tunnettu ulottuvuutensa. Usein puhuttaessa hybridisodankäynnistä, ajatellaan sen tarkoittavan lähinnä perinteisten sotatoimien yhdistämistä kyberhyökkäyksiin tietoverkoissa. Jo mainittu sijaissota on osa hybridisodankäyntiä, mikäli halutaan käyttää tätä muodikasta termiä. Periaatteessa hybridisota ei ole varsinainen sodankäynnin muoto vaan sotilaallinen strategia, joka yhdistää poliittisia-, tavanomaisia ja epätavanomaisia sodankäyntitapoja. Näitä ovat sissisodankäynnin ja terrori-iskujen lisäksi mm. informaatiovaikuttaminen, psykologinen sodankäynti ja painostaminen vaikkapa energiapoliittisilla keinoilla tai maksettuja mielenosoittajia hyödyntämällä. Ukrainassa on käytetty mm. paikallisia rikollisjärjestöjä ihmisten uhkailuun, pahoinpitelyihin ja murhiin. Myös ”anti-Maidan” -yhteyksistä tunnettu Yön sudet -moottoripyöräjengi on ollut näkyvästi esillä Donbassin alueella. Nykyaikaisessa sodankäynnissä siviilin ja sotilaan raja hämärtyy niin yksilön kuin organisaatioidenkin tasolla. Näkökulmasta riippuen sotilaan asemassa voi olla ”äärioikeistolainen vapaaehtoinen” tai kapinallisjoukkojen terroristi, kummankaan kuulumatta virallisesti minkään maan asevoimiin. Ja kuten Krimillä huomattiin, myös asevoimiin kuuluvat voivat esiintyä ilman tunnuksia. Maidanin aukiolla kansan oikeuksia eivät puolustaneet viranomaiset vaan Oikean sektorin aktivistit. Samoin keväällä 2015 useita itäisen Ukrainan kaupunkeja eivät vapauttaneet kapinallisten hallusta maan asevoimat vaan kansallismielisistä vapaaehtoisista muodostuva Azov-pataljoona. Tällaiset järjestöt, jotka julkisessa keskustelussa halutaan usein leimata lähinnä turvallisuusuhkaksi, voivat kriisitilanteessa muuttua kullan arvoisiksi. Ehkä Suomessakin tulisi harkita valtionjohdosta riippumattoman, sotilaallisesti organisoidun, koulutetun ja varustetun järjestön perustamista hybridisodankäynnin operaatioita silmällä pitäen? Tällaisella järjestöllä olisi kriisitilanteessa toimintavapaus myös sellaisen skenaarion osalta, jossa valtionjohto ei halua tai kykene virallisen turvallisuuskoneiston käyttämiseen. Vanha väite siitä, että Suomessa turvallisuudesta vastaa viranomainen, ei yksinkertaisesti päde nykyaikaisessa turvallisuusympäristössä.

Informaatiovaikuttaminen globaalissa informaatioympäristössä heijastuu maailmanlaajuisesti kaikkialle, reaaliajassa. Sen pitkän aikavälin tavoite on murtaa kohteena olevan yhteisön ”yhteinen tarina”, narratiivi, joka on yhteisön rakentava ja kantava voima. Lyhyellä aikavälillä voidaan vaikuttaa operatiiviseen päätöksentekoon levittämällä harhaanjohtavaa tietoa, disinformaatiota. Myös Suomi on saanut tästä informaatiosodasta osansa mm. Donetskin alueelta raportoivan Janus Putkosen muodossa. Suhtautuminen Ukrainan tilanteeseen on mielenkiintoinen kysymys kaikkien Euroopan kansallismielisten näkökulmasta. Kansallisen itsemääräämisoikeuden ja rajojen koskemattomuuden luulisi olevan itsestäänselvyys, mutta ymmärrystä on löytynyt, ihme kyllä, myös Putinin toimille. Myös valtamedia on joutunut ristiriitaiseen tilanteeseen, kun samaan aikaan pitäisi vastustaa sekä Venäjää että sodassa ja Maidanin aukiolla kunnostautuneita Ukrainan kansallismielisiä. Vaikeneminen viimeksi mainituista johtuu siitä, että jo aiheen puheeksi ottaminen johtaisi kansallismielisten agendan tunnustamiseen oikeaksi ja hyväksytyksi. Tätä ei tietenkään voida tehdä, mikäli kaiken nationalismiin liittyvän halutaan näyttävän pahalta ja väärältä. Oikeudettomalta hyökkäykseltä maataan puolustavien tahojen leimaaminen ”natseiksi” saa leimaajan näyttäytymään väistämättä Venäjän voimapolitiikan kannattajalta, kuten kävi hiljattain aiheella itseään jalkaan ampuneelle Bellingcat-sivustolle. Natsi- ja fasistipuheet ovatkin erittäin käytettyjä keinoja vastapuolen demonisoimiseksi ja dehumanisoimiseksi informaatiosodassa, jota käydään kaikilta tahoilta niitä vastaan, jotka eivät yhdy narratiiviin globalisaatiosta, monikulttuurisuudesta ja plutokratian voittokulusta.

Tietoa julkaisijasta

Avatar

M. A. Meretvuo

M.A. Meretvuo on tamperelainen kirjailija, esseisti ja kulttuurivaikuttaja. Bloggaajana hän kirjoittaa erityisesti turvallisuus- ja geopolitiikkaan liittyvistä aiheista. Hän opiskelee Jyväskylän yliopistossa Turvallisuuden ja strategisen analyysin maisteriohjelmassa.

Liity kannattajajäseneksi

Kansalaisen verkkokauppa