Harva ihminen tulee koskaan pohtineeksi, mikä on yhteiskunnan tarkoitus. Yhteiskunta on olemassa, ja se koetaan välttämättömäksi miettimättä koskaan sen tarkemmin yhteiskunnan tehtävää ja syvällisempää merkitystä. Kuitenkin se, miten kukin meistä määrittelee yhteiskunnan tarkoituksen vaikuttaa radikaalisti siihen, mihin suuntaa me pyrimme yhteiskuntaa kehittämään. Tästä syystä yksi tärkeimpiä asioita tietää poliitikoista tai puolueista on heidän peruslähtökohtansa yhteiskunnan tarkoitukselle.
Ihmiset voivat nähdäkseni ajatella yhteiskunnan merkitystä kolmella yksinkertaistetulla tavalla. Ensimmäinen tapa määritellä yhteiskunta, ja jota itse myös edustan, on seuraavanlainen. Yhteiskunnan tarkoitus on tuottaa hyvinvointia jäsenilleen. Suomalaisen yhteiskunnan jäseniä ovat suomalaiset. Tässä perusajatuksessa on huomattavaa se, että yhteiskunnan tehtävä ei ole jakaa hyvinvointia koko maailmalle, eikä se ole kansainvälinen hyväntekeväisyysorganisaatio. Tätä omien asettamista etusijalle on tapana kutsua halveksivasti myös populismiksi ja kansallismielisyydeksi, joka on jossain vaiheessa historiaa muuttunut kai negatiiviseksi asiaksi. Menestystä ei mitata sillä, kuinka paljon yhteiskunta tekee taloudellista voittoa. Menestystä mitataan jäsenten elämänlaadulla. Kansainvälisen arvostuksen nauttiminen ei myöskään ole itseisarvo. Jotta se olisi tavoittelemisen arvoista, muiden maiden arvostuksen tulee tuottaa hyvinvointia kansalaisille. Esimerkiksi urheilukilpailuissa menestyminen on ihan mukava asia, mutta sitä ei voida pitää yhteiskunnan hyvinvoinnin mittarina. Resurssien sijoittaminen huippu-urheiluun ei siis myöskään voi olla yhteiskunnallisesti järkevää toimintaa, jos tämä tarkoittaa, että kansalaisten hyvinvointipalveluita joudutaan sen vuoksi karsimaan. Sama koskee myös ilmasto- ja maahanmuuttopolitiikkaa. Vyötä ei voida kiristää vain siksi, että näin saadaan muiden maiden arvostus, jos se johtaa samalla suomalaisten hyvinvoinnin heikkenemiseen.
Toinen tapa on määritellä yhteiskunnan tarkoitukseksi voittojen tuottaminen valtaapitäville. Tämän kategorian edustajia ovat Suomessa puolueista esimerkiksi Kokoomus ja Keskusta. Kansalaisten hyvinvointi on täysin toissijainen tavoite tämän vaihtoehdon edustajille. Toki poliittisissa puheissa muistetaan aina mainita hyvinvointi, koska sillä tavoitellaan vaaleissa ääniä, joilla säilytetään oma valta-asema, mutta konkreettisissa teoissa ohjaavana tekijänä on voittojen luominen itselle ja hyväveliverkolle. Tämä ei tarkoita, etteivätkö nämä voittojen tavoittelijat koskaan saisi aikaiseksi hyviä asioita, mutta se on enemmänkin satunnainen sivutuote kuin itse tarkoitus. Yksi tämän ajatusmallin piirteistä on myös se, että halutaan näyttää hyviltä muiden maiden valtaeliitin silmissä. On hienoa olla sikarikerhossa hyvä jätkä. Puhutaan ilmastonmuutoksen kamaluudesta ja tehdään sillä politiikkaa, joka tuottaa voittoja omille kavereille. Halutaan ”auttaa” ”pakolaisia” avaamalla rajat ja samalla luodaan halpatyövoimamarkkinat. Yksityistetään kotoutuspalveluita ja avataan kavereille avoin piikki valtion kassaan. Yksinkertaistettuna, luodaan yhteiskunnalle ongelmia, joihin tarjotaan sitten maksua vastaan ratkaisuja, jotka todellisuudessa vain ylläpitävät ongelmaa.
Kolmas tapa määritellä yhteiskunnan tarkoitus perustuu puhtaasti ideologiseen ajatteluun. Yhteiskunta nähdään mahdollisuutena toteuttaa omaa ideologiaa ja maailma nähdään kyseessä olevan ideologian värittämien lasien läpi. Hyvinvoinniksi määritellään se, että kyseinen ideologia toteutuu. Ideologian varsinaisilla vaikutuksilla ihmisten elämään ei ole merkitystä, koska vain itse ideologia merkitsee. Tämän suunnan edustajilla on tapana määritellä kaikki ideologian kyseenalaistajat vihollisiksi ja heidät epäinhimillistetään. Suomessa tällä hetkellä vallitsevia ideologioita ovat muun muassa feminismi, vasemmistofasismi, monikulttuurisuus sekä islam. Näiden välillä vallitsee erikoinen kauhun tasapaino, sillä niiden tavoitteet sekoittuvat keskenään, vaikka todellisuudessa ne ovatkin osittain toistensa vihollisia. Toistaiseksi ne ovat kuitenkin löytäneet itselleen yhteisen vihollisen, jota ne pyrkivät parhaansa mukaan leimaamaan. Tämä onkin yksi helpoimmista ja käytetyimmistä metodeista; vihollinen on rasisti, natsi, islamofobi, valkoinen mies, seksisti, ja niin edelleen. Todellisuudessa kyseiset viholliset ovat ensimmäistä mallia noudattavia ihmisiä, jotka välittävät omasta kansastaan ja pyrkivät turvaamaan lastensa tulevaisuuden. Tätä kolmatta vaihtoehtoa edustaa Suomen poliittisessa kentässä vihervasemmisto. He voivat ehdottaa ulkomaalaisten tekemiin raiskauksiin ratkaisuksi kotoutuksen resurssien lisäystä tietäen hyvin, ettei tällä ole mitään vaikutusta itse ongelmaan. Heidän ideologiaansa kuuluvat kuitenkin avoimet rajat ja monikulttuurisuus, joten ulkomaalaisten houkutteleminen Suomeen nähdään välttämättömyytenä ja kotoutus hyvänä asiana. Kun ideologia on määritellyt monikulttuurisuuden hyvinvoinnin mittariksi, sillä ei ole enää merkitystä, että ideologian seurauksena suomalaisia lapsia raiskataan.
Suomessa ovat jo pitkään olleet vallassa sellaiset poliittiset suuntaukset, joiden myötä Suomen kansan hyvinvoinnilla ei ole enää mitään merkitystä. Kaiken kukkuraksi ideologisen suuntaukset edustajat ja voitontavoittelijat ovat luoneet epäpyhän liiton, jossa monikulttuuri-ideologian tueksi nousevat Kokoomus ja Keskusta, koska he voivat tehdä tällä voittoja. Ikävä kyllä tämän liiton kärsijänä toimii Suomen kansa.
Kuitenkin se, miten kukin meistä määrittelee yhteiskunnan tarkoituksen vaikuttaa radikaalisti siihen, mihin suuntaa me pyrimme yhteiskuntaa kehittämään. Tästä syystä yksi tärkeimpiä asioita tietää poliitikoista tai puolueista on heidän peruslähtökohtansa yhteiskunnan tarkoitukselle.
Ihmiset voivat nähdäkseni ajatella yhteiskunnan merkitystä kolmella yksinkertaistetulla tavalla. Ensimmäinen tapa määritellä yhteiskunta, ja jota itse myös edustan, on seuraavanlainen. Yhteiskunnan tarkoitus on tuottaa hyvinvointia jäsenilleen. Suomalaisen yhteiskunnan jäseniä ovat suomalaiset. Tässä perusajatuksessa on huomattavaa se, että yhteiskunnan tehtävä ei ole jakaa hyvinvointia koko maailmalle, eikä se ole kansainvälinen hyväntekeväisyysorganisaatio. Tätä omien asettamista etusijalle on tapana kutsua halveksivasti myös populismiksi ja kansallismielisyydeksi, joka on jossain vaiheessa historiaa muuttunut kai negatiiviseksi asiaksi. Menestystä ei mitata sillä, kuinka paljon yhteiskunta tekee taloudellista voittoa. Menestystä mitataan jäsenten elämänlaadulla. Kansainvälisen arvostuksen nauttiminen ei myöskään ole itseisarvo. Jotta se olisi tavoittelemisen arvoista, muiden maiden arvostuksen tulee tuottaa hyvinvointia kansalaisille. Esimerkiksi urheilukilpailuissa menestyminen on ihan mukava asia, mutta sitä ei voida pitää yhteiskunnan hyvinvoinnin mittarina. Resurssien sijoittaminen huippu-urheiluun ei siis myöskään voi olla yhteiskunnallisesti järkevää toimintaa, jos tämä tarkoittaa, että kansalaisten hyvinvointipalveluita joudutaan sen vuoksi karsimaan. Sama koskee myös ilmasto- ja maahanmuuttopolitiikkaa. Vyötä ei voida kiristää vain siksi, että näin saadaan muiden maiden arvostus, jos se johtaa samalla suomalaisten hyvinvoinnin heikkenemiseen.
Toinen tapa on määritellä yhteiskunnan tarkoitukseksi voittojen tuottaminen valtaapitäville. Tämän kategorian edustajia ovat Suomessa puolueista esimerkiksi Kokoomus ja Keskusta. Kansalaisten hyvinvointi on täysin toissijainen tavoite tämän vaihtoehdon edustajille. Toki poliittisissa puheissa muistetaan aina mainita hyvinvointi, koska sillä tavoitellaan vaaleissa ääniä, joilla säilytetään oma valta-asema, mutta konkreettisissa teoissa ohjaavana tekijänä on voittojen luominen itselle ja hyväveliverkolle. Tämä ei tarkoita, etteivätkö nämä voittojen tavoittelijat koskaan saisi aikaiseksi hyviä asioita, mutta se on enemmänkin satunnainen sivutuote kuin itse tarkoitus. Yksi tämän ajatusmallin piirteistä on myös se, että halutaan näyttää hyviltä muiden maiden valtaeliitin silmissä. On hienoa olla sikarikerhossa hyvä jätkä. Puhutaan ilmastonmuutoksen kamaluudesta ja tehdään sillä politiikkaa, joka tuottaa voittoja omille kavereille. Halutaan ”auttaa” ”pakolaisia” avaamalla rajat ja samalla luodaan halpatyövoimamarkkinat. Yksityistetään kotoutuspalveluita ja avataan kavereille avoin piikki valtion kassaan. Yksinkertaistettuna, luodaan yhteiskunnalle ongelmia, joihin tarjotaan sitten maksua vastaan ratkaisuja, jotka todellisuudessa vain ylläpitävät ongelmaa.
Kolmas tapa määritellä yhteiskunnan tarkoitus perustuu puhtaasti ideologiseen ajatteluun. Yhteiskunta nähdään mahdollisuutena toteuttaa omaa ideologiaa ja maailma nähdään kyseessä olevan ideologian värittämien lasien läpi. Hyvinvoinniksi määritellään se, että kyseinen ideologia toteutuu. Ideologian varsinaisilla vaikutuksilla ihmisten elämään ei ole merkitystä, koska vain itse ideologia merkitsee. Tämän suunnan edustajilla on tapana määritellä kaikki ideologian kyseenalaistajat vihollisiksi ja heidät epäinhimillistetään. Suomessa tällä hetkellä vallitsevia ideologioita ovat muun muassa feminismi, vasemmistofasismi, monikulttuurisuus sekä islam. Näiden välillä vallitsee erikoinen kauhun tasapaino, sillä niiden tavoitteet sekoittuvat keskenään, vaikka todellisuudessa ne ovatkin osittain toistensa vihollisia. Toistaiseksi ne ovat kuitenkin löytäneet itselleen yhteisen vihollisen, jota ne pyrkivät parhaansa mukaan leimaamaan. Tämä onkin yksi helpoimmista ja käytetyimmistä metodeista; vihollinen on rasisti, natsi, islamofobi, valkoinen mies, seksisti, ja niin edelleen. Todellisuudessa kyseiset viholliset ovat ensimmäistä mallia noudattavia ihmisiä, jotka välittävät omasta kansastaan ja pyrkivät turvaamaan lastensa tulevaisuuden. Tätä kolmatta vaihtoehtoa edustaa Suomen poliittisessa kentässä vihervasemmisto. He voivat ehdottaa ulkomaalaisten tekemiin raiskauksiin ratkaisuksi kotoutuksen resurssien lisäystä tietäen hyvin, ettei tällä ole mitään vaikutusta itse ongelmaan. Heidän ideologiaansa kuuluvat kuitenkin avoimet rajat ja monikulttuurisuus, joten ulkomaalaisten houkutteleminen Suomeen nähdään välttämättömyytenä ja kotoutus hyvänä asiana. Kun ideologia on määritellyt monikulttuurisuuden hyvinvoinnin mittariksi, sillä ei ole enää merkitystä, että ideologian seurauksena suomalaisia lapsia raiskataan.
Suomessa ovat jo pitkään olleet vallassa sellaiset poliittiset suuntaukset, joiden myötä Suomen kansan hyvinvoinnilla ei ole enää mitään merkitystä. Kaiken kukkuraksi ideologisen suuntaukset edustajat ja voitontavoittelijat ovat luoneet epäpyhän liiton, jossa monikulttuuri-ideologian tueksi nousevat Kokoomus ja Keskusta, koska he voivat tehdä tällä voittoja. Ikävä kyllä tämän liiton kärsijänä toimii Suomen kansa.
Paul Usvalampi on Perussuomalaisten eduskuntavaaliehdokas Uudenmaan vaalipiiristä. Hän on Espoon Opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnan jäsen ja valtuuston varajäsen.
Voit tutustua häneen tarkemmin nettisivuilta tai videoblogista.
