Blogit

Kouluväkivalta puhuttaa

Kouluväkivalta on taas kevään aikana puhuttanut pääkaupunkiseudulla. Aina, kun kouluissa tapahtuu väkivallantekoja, lähtee tietty rutiininomainen prosessi käyntiin: lehdet kirjoittavat asiasta, sitten keskustellaan ja kerrotaan kiva-kouluista. Keskusteluissa nousee esiin syrjäytyminen, erityisen tuen tarve ja rasismi. Sitten, kun on ymmärretty tekijää ja vähän myös tuomittu, kun on kirjoitettu kauniita sanoja siitä, kuinka nyt kaikilla on kivaa ja kaikkia huomioidaan, asiat jatkuvat aivan kuten aina ennenkin. On vain ajan kysymys, koska voidaan seuraavan kerran kauhistella, kun kouluissa on väkivaltaa.

Jos kuitenkin haluaisimme oikeasti tehdä jotain väkivallan suhteen, pitää ensin ymmärtää väkivaltaa. Kysymys kuuluukin, kuinka moni Espoon sivistystoimen virkamiehistä ymmärtää mitään väkivallasta. Ensimmäinen asia, joka pitäisi ymmärtää on, että kaikki väkivalta ei ole samanlaista, eikä kaikkiin tapauksiin pitäisi reagoida samalla tavalla. Toinen tärkeä ymmärrettävä asia on se, että väkivaltaa on aina ollut ja tulee aina olemaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kannattaa lyödä hanskat tiskiin – päinvastoin. Meidän tulisi ymmärtää, että kyseinen ongelma ei katoa yhteiskunnasta kivoilla puheilla, vaan se vaatii tehokkaita toimia nyt ja tulevaisuudessa.

Väkivallalla on siis erilaisia muotoja. Yhdenlainen tapaus on, että lapsi huitaisee tunnepuuskassa toista lasta. Tilanne päättyy itkuun. Jälkimmäinen itkee järkytystään siitä, että häntä on lyöty ja ensimmäinen siitä, että löi. Tilanteesta selvitään vähin vammoin ja hyvän, opettavaisen keskustelun jälkeen on mahdollista, että tapahtuma ei näiden lasten kohdalla enää toistu. Tällaisesta väkivallasta ei kirjoitella iltapäivälehdissä, ja siitä selvitäänkin usein kiva-koulun toimintamalleilla.

Sitten on sitä toisenlaista väkivaltaa. Lapsi tai nuori etsii itselleen uhria ja uhrin löydettyään järjestää ehkä näön vuoksi tilanteen, jolla väkivaltaa voidaan perustella. Väitetään uhrin esimerkiksi sanoneen tai katsoneen pahasti, tai ehkäpä uhri ei moikannut. Joka tapauksessa tekijä väittää tulleensa loukatuksi ja oikeuttaa sillä lyömisen. Tämän kaltaiseen väkivaltaan eivät puheet auta. Väkivalta ei ole pelkästään tunnepuuskia, vaan se on myös valtaa. Väkivallalla saa sosiaalista valtaa ja arvostusta, ja tekijä voi jäädä tähän tunteeseen koukkuun. Pahimmassa tapauksessa heikot ihmiset ympärillä ryhtyvät hännystelemään väkivaltaisia ihmisiä koska pyrkivät näin välttämään uhriksi joutumista. Tämä toimii sekä lasten että aikuisten kohdalla.

Omana ongelmanaan mainittakoon vielä jengiytyminen. Tässä on mielestäni suurimmat riskit vakavaan väkivaltaan. Porukan jäsenten täytyy omalla toiminnallaan osoittaa asemaansa ja sitoutumistaan porukkaan. Ensimmäinen tönäisee, seuraava lyö ja kolmannen onkin jo potkittava maassa makaavaa. Isossa porukassa järki katoaa ja valta vie mennessään. Ei kuitenkaan jengeistä tässä sen enempää.

Opettajia koulutetaan jatkuvasti, mutta ovatko koulutukset pitäneet sisällään mitään merkittävää väkivaltaan liittyen? Väkivaltaan reagointi voidaan jakaa kolmeen vaiheeseen. Ennalta ehkäisy, toiminta akuutissa tilanteessa ja toimenpiteet tilanteen jälkeen. Näistä jokaisesta voisi varmaan kirjoittaa kirjan tai pari, mutta laitan tähän pari perusajatusta. Opettajilla pitäisi olla valmiudet toimia kaikissa näissä kolmessa vaiheessa. Heidän pitäisi pystyä tunnistamaan muille vaaralliset oppilaat, käyttäytymismallit, jotka edeltävät väkivallan tekoja sekä olla tietoinen oman alueensa nuorisojengeistä. Koulun koko henkilökunnan pitäisi tietää kuka tekee ja mitä, kun nyrkit alkavat heilumaan. Kuinka tilanne saadaan loppumaan ja miten saadaan todistusaineistoa jälkiselvittelyä varten. Ja lopuksi myös jälkitoimien pitäisi olla oikealla tavalla suhteutettuja toiminnan vakavuuteen. Ensisijaisena pitäisi aina olla uhrin oikeus käydä koulua ilman pelkoa väkivallan toistumisesta.

Espoo on juuri uudistanut suunnitelmiaan koulukiusaamisen ja väkivallan suhteen. Tämä suunnitelma sisältää paljon ihan hyviä asioita kuten eri toimijoiden yhteistyötä. Käytännössä mitkään toimintamallit tai suunnitelmat (ne kauniit puheet ja kirjoitukset) eivät kuitenkaan auta, jos niitä ei toteuteta ruohonjuuritasolla. Ratkaisevin tekijä on se, kuinka yksittäinen opettaja toimii, kun tilanne on päällä. Resursseilla on tietysti myös merkitystä. Riittääkö opettajia valvomaan kaikkia ongelmaoppilaita?

Tietoa julkaisijasta

Paul Usvalampi

Paul Usvalampi on Perussuomalaisten kuntavaaliehdokas Espoossa. Hän on Espoon Opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnan jäsen ja valtuuston varajäsen.

Liity kannattajajäseneksi

Kansalaisen verkkokauppa

Advertisement