Taas on näemmä se aika kun joku puhuu työelämän raadollisuudesta ja tuloskeskeisyydestä. Ikäänkuin tämä olisi jotenkin uusi asia. 150 vuotta sitten tuloskeskeisyys oli sitä, että joko sai peltotilkustaan riittävästi ruokaa talveksi perheensä elättämiseen tai kuoli nälkään. Tällaisestä raadollisuudesta on nykypäivä kaukana.
Mutta itse asiaan. Mitä te oikein kuvittelette tapahtuvan? Tietenkin työelämän vaatimukset kasvavat kokoajan. Ammattiliitothan ajavat jatkuvia palkankorotuksia ja minimipalkkojen nostoja. Kun kerran yrityksen pitää maksaa työntekijöilleen enemmän ja enemmän palkkaa niin vastaavasti työntekijöiden pitää tehdä enemmän ja vaativampia töitä. Tämä on niin yksinkertaista matematiikkaa, että lapsikin sen ymmärtää. Mutta jostain syystä me aikuiset vain emme näe metsää puilta.
Vain tuottamalla enemmän voidaan tyydyttää asiakkaiden vaatimukset, joita ilman he eivät maksa yrityksen tuotteista enempää rahaa. Sillä jokainen ymmärtää, että asiakkaat maksavat työntekijöiden palkat ja yritys on vain tapa siirtää työntekijöiden työ asiakkaille ja asiakkaiden raha työntekijöille. Yritys itse ottaa tästä välityspalkkion siitä työstä, että se on tuonut nämä kaksi yhteen ja kantanut kaiken vastuun molempiin suuntiin. Jos firma menee konkurssiin työntekijät saavat vain potkut mutta omistajat saavat potkut ja menettävät myös yrityksessä sidoksissa olevan omaisuutensa. Vertaa tilannetta vaikka vuokralaisen ja omassa asunnossaan asuvan henkilön tilanteeseen missä vesivahinko tuhoaa talon purkukuntoon ilman vakuutuksia. Vuokralaista ei paljoa liikuta mutta asuntonsa omistava menettää kaiken.
Mutta takaisin taloudellisiin tosiasioihin. Joko yritys työntekijöidensä kautta tuottaa jotain enemmän tai arvokkaampaa asiakkaiden ostettavaksi kasvaneiden palkkakulujen kattamiseksi tai joku saa potkut, palkkakulujen alentamiseksi. Tasapaino on pakko saavuttaa. Joka tapauksessa jäljelle jääneiden työntekijöiden työtaakka kasvaa. Ei ole ihme, että tässä tilanteessa heikommat alkavat sairastua ja kulua loppuun.
Mutta meitähän tämä ei kiinnosta. Hurraamme aina työntekijäliitoille, että saivat aikaan meille kivat palkankorotukset. Buuaamme aina työnantajien edustajille, että kehtaavatkin yrittää pitää palkankorotukset matalina. Sitten vielä julkeamme syyttää työnantajaa siitä, että työtaakka kasvaa ja vaatimukset nousevat.
Sitä saa mitä tilaa. En ole kuullut kenenkään valittavan palkkansa noususta. Enkä ole kuullut kenenkään kritisoivan palkankorotuksia. Paitsi tietysti työnantajien. Tuntuu, että he ovat ainoita, joita kiinnostaa taloudelliset tosiasiat. Työnantajia taitaa myös eniten kiinnostaa työntekijöiden jatkaminen, he kun ymmärtävät, että työtehon täytyy nousta jos palkat nousevat. Ja koska sairaslomat ja -eläkkeet ja uusien työntekijöiden palkkaaminen tilalle on riski kun ei tiedä etukäteen mitä saa ja toisaalta se maksaa. Jos ei muuten niin menetettyinä työtunteina kunnes uusi työntekijä alkaa olla yhtä tehokas kuin entinen.
Minimipalkoista aina joskus kuulee puhuttavan mutta siitäkään eivät töissäolevat pidä paljon melua. Vaikka jokainen ymmärtää, että jos on jokin minimipalkka niin on myös jokin minimituottavuus, jonka alle jäävät työtehtävät ovat kaikki laittomia. Riippumatta siitä haluaisiko joku niitä tehdä. Myöskin riippumatta siitä kuinka moni on työtön siksi, ettei kykene tekemään tai ei ainakaan kykene vakuuttamaan työnantajaa, että kykenee tällaiseen tuottavuuteen.
Mutta tämäkään ei meitä kiinnosta. Me vain haluamme lisää ja lisää ja jonkun muun hoitamaan asiat niin, että me myös saamme sen. Puhumme tasa-arvosta samalla kun pidämme työnantajia ”eliittinä”. Eliittinä, jonka pitäisi hoitaa meille hyväpalkkainen työpaikka kun emme sitä itse kykene hankkimaan ryhtymällä yrittäjiksi. Eliitiksi, jota sitten vielä syytämme siitä, että se hyväpalkkainen työpaikka on myös vaativa ja vastuullinen. Ikäänkuin voisi olla jotain hyväpalkkaisia töitä, joissa ei olisi vastuuta. Eliitti, jonka syynä pidämme sitä, että on työttömiä. ”Kun työnantajat eivät tarjoa töitä”. Oikeasti työttömyyttä on, koska minimipalkat ylittäviä työtehtäviä on vähemmän kuin työntekijöitä.
Kun asian piirtää näin graafiksi (kuva yllä) niin jokainen ymmärtää, että minimipalkka rajaa ihmiset työllisiin ja työttömiin. Jokainen myös ymmärtää, että minimipalkka laskee kaikkien tuloja. Työttömien ilmiselvästä syystä ja työllisten, koska heidän veroistaan maksetaan työttömien tuet.
Peiliin emme katso koskaan. Oppia emme halua. Totuus on julma ja sattuu joten ummistamme silmämme. Vika on aina jossain toisessa, ulkopuolisessa. Eliitissä, työnantajassa, kokoomuksessa, maahanmuuttajissa. Milloin missäkin. Koskaan vika ei ole meissä eikä meillä ole vastuuta. Haluamme jonkun muun pitävän meistä huolta, koska olemme lapsia. Kakaroita, joita ei vastuu kiinnosta. Kuka meistä seisoo oikeasti omilla jaloillaan? Saati sitten kantaa muita? ”Eliitin” lisäksi ei taida montaa olla. Muuten me olemme kaikki saamapuolella. Ja olemme vielä kateellisia siitä.
Oikeasti vika on meissä ja siinä ettemme opi menneisyydestä. Sosialismi ei toimi. Viimeistään Neuvostoliiton romahtamisen olisi pitänyt lopettaa kaikki sosialistipuolueet. Mutta mitään ei tapahtunut. Äänestämme samaa myrkkyä jatkuvasti. Emme mieti millä rahalla sosialistien lupaukset lunastetaan. Emme laske mitä se kustantaa. Joku muu maksaa. Joku muu on syyllinen.
Me emme halua oppia, me emme halua tietää. Kerromme itsellemme jopa valheita tästä. ”Köyhät köyhtyvät ja rikkaat rikastuvat”. Tämähän on täysi vale. Köyhät ovat rikkaampia kuin ikinä ihmiskunnan historiassa. Se, että rikkaat ovat vielä rikkaampia ei tee köyhistä köyhempiä kuin aiemmin. Varallisuus ei ole suhteellista. Joko on katto pään päällä ja ruokaa pöydässä tai ei ole. Joko on sähköt, lämmitys, juokseva vesi, sekä kuuma, että kylmä. Joko on puhelin, tietokone, auto, oma asunto tai ei ole.
Jos jollakulla on miljoona kertaa enemmän näitä asioita niin mitä väliä? Ketä kiinnostaa? Ei meistä kukaan tule koskaan tapaamaan näitä superrikkaita. He ovat kuin yksisarvinen. Aivan sama. Minä keskityn oman elämäni parantamiseen sen sijaan, että yrittäisin kateellisena vetää muita alas. Suosittelen kaikille samaa. Sillä kukaan muukaan ei tule sitä tekemään.
Nojatuolifilosofi
