Blogit

Identiteettipolitiikan marssi yliopistoista yhteiskuntaa jakamaan

Kuva Shutterstock.

Länsimaissa liberaali politiikka on luonut vakautta edistämällä rodullista tasa-arvoa ja vähemmistöjen ja naisten oikeuksia. Mistä nyt on kysymys kun nuorison on vallannut kiihkeä laumahenki, irrationaalisuus, käytöshäiriöt ja vaatimukset ”sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta”. Postmodernin ajan jälkeisessä tyhjiössä elävä sukupolvi, jolta puuttuu uskonnon tai muiden suurten narratiivien antama elämän tarkoitus, ja jolla ei mielestään ole mahdollisuuksia kerryttää pääomaa, hankkia omistusasuntoa, etsii merkityksellisyyttä uudesta houkuttelevilla ihmisoikeustavoitteilla kuorrutetusta ideologiasta.

Yliopistojen hämäriltä yhteiskunnallisilta sivuopintopoluilta alkoivat uudet ideat marssia kohti valtavirtaa. Nopeus saavutettiin Piilaakson muutaman kaupallisten teknologiayhtiön avustamana. Media myötäilee ja levitttää sanomaa. Sukupuoli, rotu ja identiteetti nousivat poliittisen kampanjoinnin keskiöön. Vakaus ei ollut uudelleen tuotettavissa järjestelmän vanhoilla saavutuksilla, ja poliittinen radikalismi, some-keskustelujen rajuus ja vastakkain asettuminen kiihtyi joukkohulluuden asteelle.

Douglas Murray käsittelee teoksessaan The Madness of crowds: Gender, race and identity viime vuosien ideologisia jakolinjoja, etsii selityksiä ja puolustaa vahvasti sananvapautta vasemmistolaista sosiaaliliberaalia oikeaoppisuutta vastaan.

Tuhovoimansa uusi uskonnon kaltainen ideologia ammentaa marxilaisuudesta, kapitalismi on edelleen sorron ja riiston asialla pyramidin huipulla, mutta luokkataistelua ei enää käydä työväenluokan asein, vaan hyväksikäytetyiksi kootaan vähemmistöjä, rodullistettuja, homoseksuaaleja, naisia, transsukupuolisia. Kapitalistinen sortaja on länsimaalainen mies – tärkeää on iskostaa ihmisiin uusi kieli – cis-järjestelmä on patriarkaalisen vanhemman valkoisen heteromiehen hallitsema. 

Uuden luokkataistelun identiteettipoliittisen perustan kirjoittivat erittäin paljon siteeratut uusmarxilaiset Ernesto Laclau ja Chantal Mouffe, joiden mukaan sosialismin kohtaamiin haasteisiin nykyajassa voi vastata ottamalla taisteluun mukaan antikapitalistisia toimijoita ilman luokkaidentiteettiä kuten naiset, ei-valkoiset, seksuaaliset vähemmistöt, ympäristöön ja kansallisiin kysymyksiin perehtyneet ryhmät. Ristiriita valkoisten ja mustien työläisten välillä määritellään pois rasististen ja antirasististen asenteiden avulla, mikä on erityisen tärkeää kamppailtaessa maahanmuuttajien oikeuksista.

Vähemmistöryhmiä on rohkaistava järjestäytymään, ryhmittymään osiin ja julistamaan vaatimuksensa. Intersektionaalisuus on kutsu taisteluun paikasta hierarkiassa, työelämässä kutsuun on vastattu sitoutumalla diversiteettiin. Aluksi intersektionaalisuuteen kriittisesti suhtautuneet eivät ottaneet ristiriitaista ja jopa naurettavaksi kokemaansa ideaa vakavasti ja yhtenäinen kritiikki jäi puuttumaan, mihin vaikutti toki myös yliopistojen vasemmistolaisuus. Naistutkimus ja mustien opinnot valtasivat alaa, ja vaikkei marxilaisuutta avoimesti tunnustettu siitä kopioitiin teoriat tutkimusraportteihin.

Intersektionaalisuudella ei ole mitään tieteellistä pohjaa, sitä ovat organisoineet feministiset kirjailijat ja akateemiset piirit, siinä vain vakuutetaan, että läntisissä demokratioissa on vähemmistöjä, jotka ovat rakenteellisesti sorrettuja. Virastot, laitokset, yritykset ja poliittiset puolueet ovat noudattaneet moninaisuuden velvoitetta. Kysymyksessä on siis yksinomaan poliittinen projekti, ja jo nyt näemme, kuinka suurten kaupunkien yhteinen tahto on edistää naisten ja rodullistettujen pääsyä yhä korkeampiin asemiin, mistä on seurannut ongelmia palkkaerojen tasaamisessa, byrokratian lisäämisessä, koska näistä ryhmä-identiteeteistä ei missään ole saatu mitään sovittua yhteisymmärrystä.

Aate tarkastelee sosiaalisia suhteita valta-käsitteestä, luo uutta kieltä, uusia oppirakennelmia sellaisia kuin ”sosiaalinen konstruktio”, mikä selittää sosiaalisesti rakentuneiksi monet faktoina pidetyt asiat, feminiinisyys on kulttuurisesti ennakko-oletettua. Näissä ”valitustieteissä” (grievance studies) nostetaan esille eri vähemmistöryhmien sorto- ja syrjintäkokemukset ja odotetaan ”valkoiselta etuoikeudelta” itsetutkistelua ja uusjakoa.

Läntisissä liberaaleissa demokratioissa homot ovat onnistuneet, homous on yhä hyväksytympää, mutta tässä uudessa woke-liikkeessä ei tyydytä enää pelkkään suvaitsevaisuuteen vaan kieltäydytään kuuntelemasta eriäviä mielipiteitä. Kun Lontoossa esitettiin eheyttämisterapiasta kertovaa Voices of the Silenced -elokuvaa, homojen lehti Pink News sai teatterin perumaan vuokrasopimuksen, ja esityksen järjestäjää kohdeltiin homofoobikkona ja kiihkoilevana tieteen vastaisena propagandoijana. 

Moraalisesti homoseksuaalisuuden hyväksymistä on kaikkein eniten auttanut, ettei homoutta enää pidetä opittuna käytöksenä, vaan uskomus synnynnäisyyteen on oikeuskamppailun myötä levinnyt. Homogeeniä on kyllä etsitty, mutta ei vielä löydetty, silti synnynnäisyyteen uskovat tuomitsevat muut näkemykset väärinä. Psykologit, jotka vielä 1970-luvulla pitivät homoutta häiriötekijänä, sopeuttavat nyt terapiassa seksuaalisuuttaan pohtivaa poikkeavaan elämäänsä. Luonnontieteilijät eivät ole vastanneet kysymykseen homouden alkuperästä, toisaalta eivät filosofitkaan ole päässeet asiassa eteenpäin. Michel Foucault piti seksuaalisuuden historiaa käsittelevässä teoksessaan aluksi homoutta keskeisenä osana identiteettiä ja lopuksi merkityksettömänä asiana.

Woke-herätyksen saanut media pakkosyöttää homoseksuaalisuutta, kulttuuriosastot ovat sitä täynnä, myös uutisten ja jopa talouselämän kannaottoihin sukupuolinen suuntautuneisuus pääsee usein. Rotu on viime aikoina liitetty näkyvästi tärkeisiin aiheisiin. Media käsittelee homoliikettä jakamattomana yhtenäisenä LGBT-kokonaisuutena, keskeinen jakolinja tavanomaista elämää viettäviin gay-tyyppeihin ja villimpiin queer-homoihin jää tunnistamatta. Suositut pride-kulkueet saavat nykyään myös monet homot häpeämään, eivät friikkisirkukset ja fetissi-homot kykene edistämään homojen oikeuksia.

Homoliikkeessä on muitakin jakolinjoja, joihin on vaikea saada vastauksia: lesbojen ja homomiesten vastakkaisuus; suhtautuminen sukupuolen liukuvuuteen; tasa-arvovaatimukset samaa mitä valtaväestölle vai enemmän ja vapaampaa kuin heteroille?; vanhemmuus; kuuluuko trans LGB-joukkoon; biseksuaalisuuden epämääräisyys; missä määrin homofobia on uskottavaa?

Entä onko homona oleminen poliittista? Yhdysvalloissa ja Britanniassa homot ovat asettuneet yleensä kansallispopulistista liikettä vastaan. Kun Peter Thiel puhui 2016 republikaanien puoluekokouksessa ja ilmoitti kannattavansa Trumpia, aiheutti se suuresti paheksuntaa homopiireissä, katsottiin, ettei hän ole mukana taistelussa ihmisoikeuksista, hän oli menettänyt gay-identiteettinsä, ja kun muslimimies olematta republikaani sitten tappoi useita homomiehiä yökerhoiskussa niin pride-marssi ilmoitti julisteissaan ”Republikaanien viha on tappavaa”. 

Päinvastaiseen suuntaan kuin homoliike synnynnäisyys-kiistassa on kulkenut naisliike, feministien mukaan biologisista eroista on päästävä, eikä sosiaalisia eroja saa olla. Sosiaalitieteitten aktivistit järjestelevät yhteiskuntaa uudelleen poliittisesti virheellisten olettamusten perusteella. Sekavassa tilassa oleva viihdeteollisuus sai Hollywoodissa kulkea moraalin esikuvana Me Too-kampanjassa, media esitti Weinstein-jutun helppona ja ilmeisenä asiana, eikä toisenlainen itseään tyrkyttävä naisnäkökulma tullut esiin. Aina on ollut myös saalistavia nuorempia naisia pyydystämässä miehiltä haluamaansa. Kulttuuriin on rantautunut ajatus, että naista on aina uskottava häirintätapauksessa. Naisen on saatava olla tahtoessaan seksikäs ja seksuaalinen, häntä ei silti saa seksualisoida, tällaista ristiriitaisuutta ei kukaan tutki, sillä voisihan se paljastaa korjaamattoman monimutkaisen maailman.

Työelämässä naiset haluavat rikkoa lasikattoja ja miehet koetaan esteenä naisten etenemiselle, lähes jokainen työelämän ihmissuhde kietoutuu feministien puheissa vallankäytön ympärille. Intersektionaalisuuden vaikutuksesta naiset alkoivat taistella myös marginaaliryhmien, pakolaisten ja vammaisten oikeuksien puolesta. Asenteiden muutoskoulutuksia tuodaan työpaikoille, tiedostamatonta rasismia on tunnustettava, ja kiintiöitä vaaditaan, kukaan ei kuitenkaan kysy, keiden kustannuksella vähemmistöjä oikeutetaan saamaan työpaikka. Misogynia-, homofobia-, rasismi- ja seksismi-syytökset kohdistetaan ”valkoista ylivaltaa” vastaan.

Aiemmat feminismin aallot ajoivat naisille samoja oikeuksia kuin miehille. Ääriajattelu ja feminismin uudet aallot keskittyvät miesvihaan, misandriaan. Miesten voimasta ponnistaa ylemmyys ja patriarkaatti ja siksi miesten maskuliinisuutta tulee vaimentaa, toksisuutta on kitkettävä pojista ja miehistä. Perinteinen tietomme miesten ja naisten erilaisuudesta on pätemätöntä, yritykset kääntää kaikki kovat kysymykset pehmeäksi muunneltavuudeksi, aiheuttaa paljon tuskaa miesten ja naisten välisiin suhteisiin. Tästä kaksinkertaisesta radikaalista ajattelusta ja itsepetoksesta kumpuaa aikamme hulluutta.

Ihonvärin merkitys on jatkuvasti korostunut. Antirasismista on tullut liike, joka nostaa valkoisen etuoikeuden jatkuvasti esille. Rodusta on tullut antirasisteille keskeinen tekijä yhteiskunnan ymmärtämisessä, nyt ei enää olla värisokeita, ja mikäli haluaa huomion pois rodusta, niin saa syytöksen rasismista. Syytökset koko valkoista kulttuuria vastaan ovat laajentuneet valtavirraksi.

Yliopistoissa diversiteetti-vaatimukset ovat kääntyneet rotuleimojen lyömiseksi. Neljännen aallon feminismi on tuonut yhä enemmän opinto-ohjelmiin valkoisuusopintoja näkökulmanaan The problems of whiteness tarkoituksenaan paljastaa valkoisia näkymättömiä rakenteita ja rasistisia olosuhteita. Jokaisen järkevän ihmisen tulisi ymmärtää tilanteen olevan sairas. Monet ovat kyllä saaneet tästä vinoutuneesta suuntauksesta  elinkeinon itselleen kuten prof. Barbara Applebaum, joka saarnaa valkoisille itsetutkistelua, on oltava valveilla, ettei syyllisty rasismiin. White studies ei ole mitään mainetutkimusta, vaan ruotii valkoisten virheitä ja moraalia.

Sen sijaan Black Studies nostaa mustaa kulttuuria positiivisessa hengessä. On yliopistoja, joissa on kieltäydytty kuuntelemasta valkoisia professoreita, mitä kutsutaan tilan dekolonisoinniksi. Objektiivisuuden käsite on tullut valkoisilta, mustien ei tarvitse piitata tosiasioista, totuus on pelkkä eurooppalaislähtöinen konstruktio. Kulttuurirajat on suljettu ”kulttuurisen omimisen” syytöksin, kampuksilta tämäkin hulluus sai alkunsa erilaisten juhlien pukeutumiskäytännöistä. Valkoisia voi solvata fasisteiksi pelkän ihonvärin takia, huutelijoiden joukossa on tietysti myös pinkkitukkaisia nuoria valkoisia naisia.

Näyttelijä Benedict Cumberbatch tuli sanoneeksi TV:ssä, että nykyään Britanniasta tulevilla värillisillä on helpompi saada rooleja Hollywoodista kuin hänellä, ja vaikka hän totesi vain tosiasian, häntä oltiin työntämässä jo Ku Klux Klaniin, ja kaikkein eniten kuohutti hänen sananvalintansa coloured, hän ei ollut huomannut, että kielenkäytön koodi oli vaihtunut, oikea termi on nyt people of colour (rodullistetut).

Valkoisten näyttelijöiden problematisoinnista on tullut arkipäivää, rodullisen testin läpi on kuljettava, valkoisen on mieluummin luovuttava roolista mustan hyväksi kuin muistuttaa tekstin hahmon etnisyydestä, toisinpäin asia kyllä toimii. Transhahmojen oletetaan myös olevan transnäyttelijöitä. Kustannusalallakin on alkanut syntyä kirjallisten ansioiden vastaisia seksuaalisia ja rotukiintiöitä, eivätkä rodun juhlijoiksi ole päässeet sopuisimmat voimat, hyvä esimerkki on Ta-Nehisi Coates, ja historiaa vääristeleviä rotusuhteista kirjoittavia on noussut pinnalle jatkuvasti lisää. Valkoisiin kohdistuvasta kostonhimosta on tullut normaalia. 

Murray toteaa, ettei mikään toinen tämän teoksen aiheista ole niin paljon eettisesti hämmennystä herättävä kuin transkysymys, jonka vaatimukset ovat kipeitä ja kumoamattomia. Transsukupuolisuus on muuttanut kielenkäyttöä ja rakentanut ympärilleen ”tiedettä”, joka on päässyt dogmiksi ennätysmäisen lyhyessä ajassa, lainsäädäntöä muutetaan ihmisten identiteettien mukaan. 

Kulttuureissa on yleensä sallittu sukupuolen moniselitteisyyteen liittyviä muunnoksia, naisiksi pukeutuvia miehiä tai miespuolisen perijän puuttuessa pojiksi puettuja tyttöjä (Afganistanin Bacha posh), mutta rankkoja hoitoja vaativa sukupuolen vaihtaminen lännessä on muuttunut lähes ilmoitusasiaksi. Olisi toivottavaa, että lähtökohta sukupuolenkorjaukseen olisi luonnontieteellinen kuten intersukupuolisuuden tapauksessa, eikä sosiaalitieteellinen, mikä on alkanut määritellä transsukupuolisuutta. Aiemmin leikattiin tiukkojen kriteerien mukaan varmoja tapauksia.

Transihmiset haluavat myös perimään liittyviä selityksiä väärään kehoon syntymiselleen, ja siksi jo vuosia on taisteltu seksuaalisuuden irrottamiseksi transkysymyksestä ja autogynefilia-teoriaan (naiseksi muuttumiseen liittyvä seksuaalinen värinä) on alettu suhtautua torjuvasti. 

Kouluopetuksessa ja ympäristöstä saadun sosiaalisen vaikutuksen myötä yhä useammat lapset ovat alkaneet tuntea sukupuolidysforiaa, ja jopa lapsille on alettu antaa peruuttamattomiin muutoksiin johtavia hormonihoitoja. Seuraukset saattavat olla traagisia kuten belgialaisen Nathan Verhelstin tapauksessa, äitinsä rumaksi tytöksi haukkumana ja veljiensä varjoon jääneenä, hän ajatteli asioiden muuttuvan paremmiksi, mikäli hän olisi mies. Hormonihoidot ja leikkaukset eivät tuoneet onnea vaan syvän  masennuksen, ja Belgian terveyspalvelu, joka oli epäonnistunut tehtävässään tehdä naisesta mies, salli nyt hänelle tappavan ruiskeen muodossa eutanasian ”sietämättömän psykologisen kärsimyksen vuoksi”.

Julkkispiireissä tapahtuneet onnistuneet sukupuolensa muuttaneet saavat itsetuntoa hivelevää huomiota, työtilaisuuksia hämmentäväksi muuttuneessa identiteettien kilpajuoksussa, rohkeuspalkintoja ja sponsorisopimuksia. Veronmaksajat maksavat kansallisten terveysinstituutioiden kautta erittäin kalliita monia toimenpiteitä vaativia sukupuolen moninaisuuteen liittyviä hoitoja. Britanniassa viisi tuhatta ihmistä odottaa leikkausta, mikä on tehty jo 3000:lle. Ongelma on, että on saavutettu varmuus uskomattoman epävarmassa asiassa – valheellinen varmuus.

Kirjassa kuvatuista kysymyksistä (homous, naisasia, rotu ja trans) on tullut jokapäiväistä uutismateriaalia ja myös kansalaishyveen perusta. Näiden asioiden puolesta taistellessasi osoitat olevasi hyvä ihminen. Maailmassa on maita, joissa homous on laitonta, ja maita, joissa naisilla ei ole oikeuksia. Tänään näyttää olevan asiat huonoimmin siellä missä vähemmistöjen oikeudet ovat parhaiten hoidetut. Mitä vähemmän rikotaan ihmisoikeuksia, sitä enemmän niistä valitetaan.

Liberalismin on korvannut liberaali kostonhimoinen dogmatismi. Yliopistoilla ei ole enää mitään merkitystä, mellastava joukko tai ideologisesti oikeaoppinen kollega voi tuomita asiantuntijan pois viralta. Kaikenlaisen puheen merkityksellisyys tai merkityksettömyys riippuu puhujan identiteetistä, faktoja väistellään yleistyksiä tehtäessä, ja yritykset synnyttää yhteyttä ryhmien välille tuovat pettymyksen – tekipä asiat miten tahansa, rasismista syyttely on varmaa. Amerikan Piilaakson viestinnän yritykset mielipidevainossaan menevät yliopistoista vielä enemmän vasemmalle, kasvattavat erityisesti valkoista väestöä monikulttuurisuuteen, hakukoneitten kusymysten vastausten priorisoinnissa hulluus pomppaa silmille. Intersektionaalisuus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus sanelevat sensuurin rajat.

Ihmiset ovat sivuuttaneet sosiaalisen oikeudenmukaisuuden liikkeen marxilaisen rakenteen, eivät ymmärrä, että niin paljon kuin liikkeessä osoitetaankin kiinnostusta ristiriitaisiin vaatimuksiin ja väitteisiin, todellinen kiinnostus ratkaisuihin puuttuu – tärkeintä on vihollisen tuhoaminen. Valitettavasti tämä epäjohdonmukainen agenda ylilyönteineen ja surullisine seurauksineen on päässyt vallalle koko läntisessä maailmassa.

Murray, Douglas, The Madness of crowds : gender, race and identity.  Expanded and updated ed. London: Bloomsbury, 2020.

Kirjoittaja Hilkka Axelsen on toiminut Oulun yliopiston informaatikkona. Koulutukseltaan hän on filosofian maisteri.

Tilaa
Ilmoita
guest
1 Kommentti
Uusin
Vanhin Äänestetyin
Palautteet
Näytä kaikki kommentit
Anu

”Aate tarkastelee sosiaalisia suhteita valta-käsitteestä, luo uutta kieltä, uusia oppirakennelmia sellaisia kuin ”sosiaalinen konstruktio”, mikä selittää sosiaalisesti rakentuneiksi monet faktoina pidetyt asiat, feminiinisyys on kulttuurisesti ennakko-oletettua. ” Ei tuossa ole mitään uutta. Sosiaalinen konstruktionismi inventoitiin jo 1960-luvulla…

Tietoa julkaisijasta

Lukijan Kirje

Julkaisemme harkiten lukijoiltamme saatuja tekstejä sivuillamme nimellä "Lukijan kirje". Jos haluatte kirjoituksianne julkaistavan, ottakaa yhteyttä yhteydenottolomakkeella.

Liity kannattajajäseneksi

Kansalaisen verkkokauppa

Advertisement