Ensimmäinen englanninkielinen kokonaisesitys jihadin historiasta Robert Spencerin The history of jihad from Muhammad to Isis kokoaa Islamin leviämisen kannalta keskeiset sodat ja terrorin eri aikakausina ja eri ympäristöissä. Jihad on edelleen islamissa läsnä, koska pyhään sotaan kehottavia auktoriteetteja ei ole missään kumottu, jihad hengellisenä kamppailuna on vain toissijainen käsite. Jihad on ulospäin suuntautuvaa väkivaltaista valloitusideologiaa toteuttavaa hyökkäystä vääräuskoisia vastaan. Muhammadin v. 632 tapahtuneen kuoleman jälkeen alkoi arabian taistelua tarkoittava sana jihad saada merkityksen sodan käymisenä niitä vastaan, jotka kieltävät profeetan Allahin lähettiläänä tai yksijumaluuden, henkensä taistelussa heittäneille Muhammad lupasi pääsyn paratiisiin.
Islamin pyhät kirjoitukset koottiin vasta 700- ja 800-luvulla, eikä niiden alkuperä ole kiistaton, mutta miljoonat muslimit uskovat niiden jumalalliseen ilmoitukseen, joten niiden tuntemus on myös länsimaalaisille tarpeen aikana, jolloin islam yhä voimallisemmin tunkeutuu maahanmuuton mukana Eurooppaan ja Amerikkaan.
Koraani ja islamin perimätieto Hadith antavat luvan ja sharia-laki oikeudelliset puitteet vääräuskoisten kaltoinkohteluun. Nykyisin tällaisten tosiasioiden sanominen johtaa usein syytöksiin ”islamofobiasta”, koska lännessä keskustelua vähemmistöistä ei käydä realismin vaan idealismin pohjalta, ja poliitikkoja, kulttuurieliittiä, mediaa ja kirkkoa ohjaa ”poliittisen korrektiuden” epärehellisyys.
Läntinen historiankirjoitus on vain ylimalkaisesti käsitellyt jihadin kovimpia sotilaita, jotka raa’alla kädellä lyhyessä ajassa laajensivat islamin valtakuntaa Aasiassa, Afrikassa ja Euroopassa. Islamin lähetystyö tehtiin miekalla, alistetuista eriuskoisista kansoista tuli alueellisen levittäytymisen rahoittajia. Kristityt, juutalaiset ja zarathustralaiset ja lopulta myös hindut joutuivat maksamaan jizya-veroa, suojelurahaa; myös ryöstösaaliit kasvattivat muslimien rikkauksia. Miljoonat menettivät henkensä näiden julmien uskonnollisten miesten käsissä.
Tarik ibn Zijad, berberi, joka arabidynastian nimiin valloitti Pyreneitten niemimaan 700-luvulla ja uskonnollisen käskyn voimalla sääliä tuntematta raivasi tiensä valtaan ja asukkaiden ihmisarvon häpäisemiseen. Hartaasti ylläpidetty kolmen uskonnon rauhanomainen rinnakkainelo on paljastunut myytiksi.
Toinen legenda on syntynyt abbasidikalifin Harun al-Rašidin ympärille, tarunhohtoinen Tuhannen ja yhden yön Bagdad ja sen hovissa kukoistaneet tieteet ja taiteet; filosofihallitsija, jonka toinen puoli on jäänyt historiassa vähemmälle huomiolle, hän ryösti, tappoi ja otti orjaksi tuhansia kristittyjä ja tuhosi heidän kirkkonsa. V. 806 hän marssitti suuren muslimiarmeijan Bysantin alueelle, uhaten ”uskottoman äidin koiraksi” kutsumaansa Nikeforos-keisaria jollei tämä maksa keisarinna Irenen aloittamaa jizya-veroa kalifaatille, ja sai veronsa ja tuhosi matkalla Bagdadiin kreikkalaisten linnoituksia ja ryösti kirkkoja.
Harvoja lännessä tunnettuja jihad-sotureita oli Egyptissä 1100-luvulla dynastian perustanut hallitsija Saladin, hänestä on tehty suvaitsevaisen, jalosydämisen muslimisoturin prototyyppi. Kun hän valtasi Jerusalemin ristiretkeläisiltä, jotka uhkasivat tappaa kaupungin muslimit, elleivät he pääse ulos vahingoittamattomina, niin hän runsaita lunnaita vastaan antoi kristittyjen lähteä, mutta otti mukaansa Pyhän Ristin ja löi sen ylösalaisin maahan Damaskoksessa. Muuten hän järjesti vääräuskoisten massateloituksia siinä missä muutkin jihad-soturit.
Timur Lenk, joka pyyhkäisi 1300-luvun lopussa Keski-Aasiasta tuhoten alueita ja teurastaen kokonaisia seutukuntia, on esitetty puhtaasti sotilaallisena lähes päämäärättömänä tuhovoimana, oli itse asiassa monista jihadin muslimisotilaista poiketen oppinut mies, joka jätti jälkeensä omaelämäkerran, missä hän kertoi jihad-retkiensä innoituksen tulevan Allahin Koraanista ”Profeetta, taistele vääräuskoisia ja tekopyhiä vastaan, ja ole heitä kohtaan ankara” (9:73).
Intian suurmogulien islaminuskon vaikutus hallintoon 1500-1800-luvulla on jäänyt myös melkoisesti piiloon, ihailemme Taj Mahal -muistomerkkiä, ja sivuutamme kärsimykset, joita rakentajat aiheuttivat alistamilleen toisuskoisille hyökätessään heidän alueilleen. Viimeinen suurista moguleista oli Aurangzeb, hindujen ja sikhien keskuudessa todella vihattu 1500-luvun lopun hallitsija. Hän vainosi säälimättömästi hinduja, tuhosi temppeleitä, rakensi moskeijoita tilalle, vangitsi ja pakkokäännytti, tappoi ja nöyryytti, yksi suosittu nöyryyttämisen keino oli laittaa temppelistä revitty epäjumalankuva moskeijan portin pieleen muslimien tallattavaksi, ryösti kultaa, hopeaa ja jalokivia, keräsi veroja sekä kielsi hinduilta julkiset virat.
Brittien ottaessa vallan Intiassa 1857 eivät muslimit olleet valmiita uskonnollisen ylemmyyden opin mukaan alistumaan ei-muslimien alaisuuteen, mutta niin kauan kuin brittien sotilaalliseen voimaan ei katsottu voitavan vastata, hyväksyttiin britit muslimien suojelijoina hallitsemaan, jihadin ajan odotettiin tulevan myöhemmin. Erityisesti muslimeja haittasi kun heitä kohdeltiin yhdenvertaisina hindujen kanssa, joita muslimit olivat pitäneet alamaisinaan vuosisatoja. Muslimipoliitikko Syed Ahmad Khan totesi, että muslimit ja hindut ovat kaksi eri kansakuntaa, eivätkä koskaan pysty elämään rauhassa rinnakkain. Lopulta erimielisyys johti Intian jakamiseen 1947 kahteen valtioon, muslimien Pakistaniin ja hindujen Intian liittovaltioon.
Turkkilaissukuun syntynyttä Osman-nimistä hurskasta sotapäällikköä alkoi 1300-luvulla motivoida islamilainen doktriini, jonka mukaan maat, joita muslimit ovat joskus hallinneet, kuuluvat heille ikuisesti. Seuraaja Orkhan valloitti Nikean (tunnettu kirkon ensimmäisestä ekumeenisesta kirkolliskokouksesta ja uskontunnustuksesta, nykyinen nimi Iznik) ja loi Vähä-Aasiaan yhtenäisen sulttaanikunnan, myöhemmin kalifaatin, joka laajeni suuresti, ja jota englanniksi alettiin kutsua Ottomaanien imperiumiksi (suomeksi Osmanien valtakunta).
Muslimien vuosisatainen unelma valloittaa Konstantinopoli onnistui ottomaaneille 29.5.1453, veri virtasi kaupungin kaduilla. Bysanttilainen oppinut Bessarion kirjoitti ”Epäinhimillisimmät ja raakalaismaisimmat kristinuskon viholliset ovat tuhonneet kaupungin…ihmisiä on teurastettu kuin karjaa, naisia raiskattu, lapsia kaapattu vanhempiensa käsivarsilta”.
Ottomaanit vahvistuivat ja alkoivat yhä pahemmin uhata Eurooppaa, hyökkäsivät Balkanille ja valloittivat maita. Kristikunnan paavit ymmärsivät tuolloin asettua muslimeita tai saraseeneja, kuten heitä tuolloin usein kutsuttiin, vastaan, ja Puolan kuningas Juhana Sobieskin kokoama yhteinen eurooppalainen armeija löi turkkilaisten jihad-armeijan 11.9.1683 Wienin porteilla, sen jälkeen jihadistit jättivät usean vuosisadan ajaksi Euroopan rauhaan, ja keskittyivät vainoamaan valtakuntansa vääräuskoisia ja harjoittamaan merillä jihadi-merirosvousta.
Huomasin kerran kun puhuin armenialaisten kansanmurhasta, ettei keskustelukumppanilleni ollut selvää, että armenialaiset olivat kristittyjä. Saksalainen historioitsija Johannes Lepsius vieraili Anatoliassa kun armenialaisia vastaan iskettiin ensimmäisen kerran 1800-luvun lopussa, ja hän huomasi että näiden tapahtumien peittely alkoi välittömästi. Erityisesti ei haluttu tuoda esiin, että kysymyksessä oli kristittyjen julma vaino, missä satojen kylien asukkaat surmattiin, eloonjääneet pakotettiin islamiin, pappeja kidutettiin käsittämättömillä tavoilla heidän kieltäytyessään kääntymästä, rautakanget käsissään turkkilaiset hakkasivat Konstantinopolin kaduilla kristittyjä hengiltä, krisitittyjä naisia jaettiin turkkilaisille sotajoukoille, jotka olivat peitetarinan mukaan tukahduttamassa kapinaa.
Turkin muslimioppineet ajattelivat jihadin käsittein, ja vaino kristittyjä kohtaan hyväksyttiin. Lopulta kun työ oli tehty: 1,5 miljoonaa viatonta armenialaista, 700 000 kreikkalaista ja 275 000 assyrialaista oli saanut surmansa. Kristityt yhteisöt, joita oli ollut alueella kristinuskon synnystä lähtien, oli pyyhkäisty pois. V. 1914 Konstantinopolin asukkaista 50% oli ollut kristittyjä, nyt 99,99% muslimeja. V. 1930 Konstantinopolin nimi virallisesti muutettiin Istanbuliksi.
Adolf Hitler oli vaikuttunut siitä raa’asta tehokkuudesta, millä turkkilaiset olivat hoitaneet ”armenialaiskysymyksen”, ja käytti sitä esimerkkinä alkaessaan puhdistuksen Puolassa. Hitler oli sitä mieltä, että kristinusko oli historiassa asettunut muhamettilaisuutta vastaan ja auttanut juutalaisia ottamaan maailman haltuunsa ja estänyt siten Euroopan islamisaation ja germaanien maailmanvalloituksen. Kristinusko on heikko, muhamettilaisuus sankaruutta ihaileva, ja vain sankaruutta palkitseva.
Lännen kristillinen kulttuuri on historiassa ollut jihadin perinteinen vastustaja. 2000-luvulle tultaessa länsi on väsynyt puolustamaan arvojaan, edes paneutumaan pohtimaan arvojen ristiriitaa. New Yorkin WTC-isku 11.9.2001 osoitti, kuinka jihadia koskeva hankala kysymys haluttiin siirtää syrjään torjunnalla, myöntyväisyyspolitiikalla ja leimaamalla islamin vastustajat kiihkoilijoiksi ja rasisteiksi. Presidentti George W. Bush puhui pian syyskuun hyökkäyksen jälkeen todeten, että oikea islam ei loukkaa viattomia ihmisiä. Yleisesti puhuttiin, ettei tässä ole kysymys islamista lainkaan. Epäsuorasti myönnettiin islamille jonkinlainen osuus, koska teosta siirrettiin syyllisyys omille harteille, muslimien syrjäyttäminen ja huono kohtelu nähtiin syynä väkivaltaan. Jihadin perusteet eivät kuitenkaan ole aikojen saatossa muuttuneet.
Jihad on nykyisin järjestöjen, ei valtioiden, julistamaa. Al-Qaida, Taliban, Hamas jne. tekevät iskuja, takana vaikuttavat valtiot pysyvät taustalla. WTC-iskujen jälkeen tutkittiin oikeudessa korvauskysymyksiä ja selvittelytyö osoitti Saudi-Arabian ja Iranin vastuun. Presidentti Obaman hallinto torjui yritykset tutkia islamistijärjestöjen soluttautumista virkakoneistoon, tiedossa oli kuitenkin varsinkin Muslimiveljeskunnan vahva vaikutus hallintoon.
Islamilainen ihmis- ja kansalaisoikeusjärjestö CAIR on vaativa toimija, ja onnistui Muslimiveljeskunnan kanssa painostamaan USA:n koulutuksessa käytettävän vastaterroria koskevan materiaalin puhdistamisen muslimeja loukkaavista viittauksista. Muslimeja ei saa esittää terrorismin sympatisoijina. Vasemmisto tapansa mukaan meni liittoon islamin kanssa. Amerikka oli käymässä sotaan jihadisteja vastaan samalla kieltäen itseltään mahdollisuuden ymmärtää jihadismia.
Kun Islamilainen valtio (ISIL) syntyi, sen muslimitausta kiellettiin heti. Islamin ylemmyys (Islamic supremacy) määrää keskustelua, keskitytään siihen, ettei islamista ajatella negatiivisesti. Poliitikot ja media ovat yhdistäneet voimansa valkopesussa. Kun Euroopan siirtolaisuuskriisi 2015 nosti raiskausten, seksuaalisen väkivallan, varkauksien ja ryöstöjen määrää, pyrittiin niiden alkuperää pimittämään. Kirkkokaan ei enää ota islamia vihollisena. Paavi Franciscus on hylännyt katolisen kirkon vanhan islamin vastaisen politiikan, ja tukee massamaahanmuuttoa muslimimaista huolestumatta edes sen turvallisuutta horjuttavasta vaikutuksesta.
Saksan tiedustelupalvelu kertoi 2017, että satoja jihadisteja oli saapunut maahan pakolaisten mukana, ja että 24 000 aktiivista jihadistia on jo maassa. Syyrialaisina maahan tulleet eivät 80%:sti olleet syyrialaisia, vaan yleensä Irakista, Afganistanista ja Iranista. Terrori-iskuja ja kaulan katkaisuja on jo monessa Euroopan maassa saatu nähdä. Suomi ja Turku myös mainittu. Koraani sanoo, että muslimimiehillä on oikeus seksisuhteisiin valloitetun maan ei-musliminaisten kanssa, ja naisten tulee peittää itsensä välttääkseen ahdistelun.
Läpi teoksen voi lukea, kuinka keskeistä jihadisti-sotureille oli vääräuskoisten joko henkinen tai ruumiillinen nöyryyttäminen, kuinka tärkeää ja täysin hyväksyttyä oli tyttöjen ja naisten ottaminen seksiorjiksi, kuinka dhimmit, alistetut kristityt ja juutalaiset, yrittivät olla loukkaamatta muslimeja selviytyäkseen, ja silti heidän kohtalonsa saattoi olla näiden oikkujen varassa. Tänään lännen venyvä suvaitsevaisuus sietää tätäkin ideologiaa.
Muslimeilla on vahva usko Koraanissa ilmaistuun Allahin sanaan, joten länsimaalaisiltakin odottaisi vahvaa uskoa siihen, että mitä muslimit totena pitävät, sitä sääntöä he noudattavat, ja alettava ottaa vakavasti islamin uhka. Islamilainen hurskaus edellytti aina jihadia, silloin ei-muslimien kanssa tehdyt sopimukset rikottiin, ja pakkokäännytys alkoi.
Saudi-Arabian vientituote on ollut radikaali-islamin levitys, wahhabi-moskeijoiden rahoitus ympäri maailmaa, ja tuloksia haavoittuvassa asemassa olevien nuorten manipuloinnista salafismiin on saatu kaikkialla. Edes rohingat, jotka mediassa esitetään vainottuina muslimeina, eivät ansaitse uhrin asemaa. Rohingat ovat luoneet buddhalaisille Myanmarissa todellisen jihadin uhan, kun britit aseistivat heidät 1942 japanilaisten varalta, jolloin rohingat käänsivät aseensa buddhalaisia vastaan ja tuhosivat useita kyliä tappaen 20 000 ihmistä.
The History of jihad kertaa islamin levittäytymistä jihadin näkökulmasta, paljastaa islamin kolkon puolen, mistä monikulttuurinen yhteiskunta ei halua kuulla. Kirjaa voi käyttää teologisen tiedekunnan opetuksessa antamaan realistista näkemystä ei-muslimien ja muslimien välisistä suhteista, orjuuskäsityksistä, yhteiskunta- ja hierarkiasuhteista. Se myös asettaa ristiretket oikeisiin mittasuhteisiin, ja muistuttaa, että ristiretket olivat vastaus kristittyjen vainoihin, ja vuosikausia kestäneisiin jihad-iskuihin.
Spencer, Robert, The History of jihad : from Muhammad to ISIS. New York: Post Hill Press, 2018.
Kirjoittaja Hilkka Axelsen on toiminut Oulun yliopiston informaatikkona. Koulutukseltaan hän on filosofian maisteri.