Blogit

Amerikkalaiskonservatismin kätilö Russell Kirk

Historioitsija George Nashin 2007 kesäkuussa kirjanjulkistustilaisuudessa pitämä puhe Russell Kirkin (1918-1994) elämäntyöstä. Kirkin katsotaan antaneen muodon amerikkalaiskonservatismille, jolla on ollut Yhdysvaltain suurvalta-aseman kautta vaikutusta myös muualla maailmassa. Kirkin traditionalistinen konservatismi olisi kylmän sodan jälkeisenä aikana varmasti tuonut Yhdysvalloille arvovaltaa rauhanomaisemmilla keinoilla. Kirkin konservatismi voi olla vaihtoehto lännen (aiemmin) konservatiivisten puolueiden nykyisille arvoille, jotka ovat liukuneet kohti vasemmistoliberalismia ja itsekkyyttä

Sirakin kirjassa on kirjoitettu: ”Kiittäkäämme kunniakkaita miehiä, ja isiämme, joista polveudumme.” Olemme tänään kokoontuneet kunnioittaaksemme kuuluisan miehen muistoa. Hän ansaitsi maineensa kirjoittamalla niistä henkilöistä, jotka älyllisessä ja henkisessä mielessä olivat isiämme. Russell Kirk oli kestävä lenkki suuressa ketjussa, jota kutsumme länsimaiseksi sivilisaatioksi.

Joitakin vuosia sitten eräs nuori libertaari kirjoitti kirjan nimeltä ”Ayn Randista se tavallisesti alkaa”. En tiedä kuinka moni nuori konservatiivi vuonna 2007 kertoisi älyllisen heräämisensä alkaneen Russell Kirkin kirjoista ja esseistä. Mutta varmasti moni tässä huoneessa oleva voi todistaa hänen vaikutuksestaan ja erityisesti hänen mestarillisen kirjansa The Conservative Mind vaikutuksen.

Kuten lähes jokainen läsnä olevista tietää, The Conservative Mind oli Russell Kirkin pääteos. Yli 50 vuotta julkaisemisensa jälkeen sitä on painettu useilla eri kielillä. Useimmille tutkijoille näin merkittävän kirjan julkaiseminen olisi uran huipentuma. Mutta tuolloin ainoastaan 34-vuotiaalle Kirkille se oli vasta alkusoittoa. Tulevina vuosina hän perusti kaksi vaikutusvaltaista aikakauslehteä (Modern Age ja The University Bookman), kirjoitti säännöllisesti kolumnin National Reviewiin yli kahden vuosikymmenen ajan, kirjoitti kattavan elämäkerran T.S. Eliotista sekä kirjoitti historiaklassikon nimeltä The Roots Of American Order. Hän teki enemmän kuin kukaan muu Edmund Burken palauttamiseksi konservatiivisen ajattelun alkulähteeksi, teki loistavan muistelmateoksensa The Sword of Imagination ja tuotti suunnattoman määrän muita kirjoituksia.

Kuinka suunnattomasti? Kirkin teoksista kattavan lähdeluettelon tehneen Charles Brownin mukaa tohtori Kirk kirjoitti 26 tietokirjaa, yhdeksän romaania ja novellikokoelmaa, 255 kirja-arvostelua, 68 johdantoa ja esipuhetta muiden kirjailijoiden kirjoihin, 814 aikakauslehdissä julkaistuja esseitä ja lyhyitä juttuja sekä lähes 3 000 sanomalehtikolumnia. Nykyaikaisen amerikkalaisen konservatismin perustajista ainoastaan William F. Buckley Jr. oli tuotteliaisuudessaan hänen tasolla.

Näin ilmiömäisen älyllinen tuotanto ja monipuolisuus ansaitsee arvostuksen, jonka Kirk on saanut ja saa jatkossakin. Täällä Heritage-säätiön seinällä on hänen muotokuvansa. Voitte kuvitella hänen äänensä kaikuvan Heritage-auditoriossa, jossa hän hieman yli vuosikymmenen aikana piti yli 50 luentoa.

Joskus on vihjattu Kirkin olevan unohtumassa hiljalleen, mutta todisteet puhuvat tätä vastaan. Useita hänen kirjojaan painetaan edelleen ja toisia suunnitellaan uudelleenjulkaistavaksi. Tänään juhlistamme viimeisintä lisäystä hänen kirjaluetteloonsa: kokoelma hänen merkittävimpiä esseitä, jotka professori George Panichas on vaikuttavalla tavalla toimittanut. [1] Kokoelman The Essential Russell Kirk nimellä on kaksi merkitystä. Ensinnäkin kyseisissä esseissä on Kirkin opetuksen keskeinen ydin ja toisaalta Kirk itse on keskeinen amerikkalaisessa konservativismissa. Toivottavasti luette tämän loistavan teoksen ja olette samaa mieltä.

Kirk ei ole unohtunut, eikä todennäköisesti unohdu pitkää aikaan. Kuitenkin tuntuu siltä, että ainakin joissakin osissa amerikkalaisoikeistoa nyt vuonna 2007, 13 vuotta kuolemansa jälkeen, Kirkistä on tullut enemmän ihailtu kuin luettu. Jotkut ovat vihjanneet, että suuri osa Kirkin kuolemansa jälkeen saamasta ylistyksestä on ollut tyhjää ylistystä ihmisiltä, jotka haluavat hänen arvovaltaansa, mutta eivät välitä hänen ajatuksistaan. Toiset valittavat, että Kirkin toistuvasti ryöpyttämä amerikkalainen korkeakouluopetus vaikuttaa heikommalta kuin koskaan, ainakin verrattuna tasoon, jonka ylläpitämiseksi hän kamppaili.

Onko Kirkin konservatismi toimiva vaihtoehto amerikkalaisille vielä vuonna 2007? Toisin sanoen: onko Russell Kirk edelleen tärkeä? Ennen kuin voimme pohtia näitä kysymyksiä, tarvitsemme selkeämmän käsityksen siitä, millaista konservativismia hän kannatti ja mihin kohtaan modernin amerikkalaisen konservatismin palapeliä hän sopii.

Lukutoukka ja varhaiskypsä

Hänen viestinsä ymmärtämiseksi meidän on tunnettava itse viestinviejä, Russell Kirk. Hän syntyi vuonna 1918 Plymouthin kylässä Michiganissa, muutaman kilometrin päässä Detroitista. Hänen isänsä oli rautatieinsinööri, joka päätti koulunkäyntinsä ennen kuudetta luokkaa. Plymouthissa sekä keskisen Michiganin ”kantomaalla” ( stump country) sijaitsevassa Mecostan kylässä Kirk eli nuoreen aikuisikäänsä asti. Ikään kuin romanttisen traditionalistin vaistolla hän omaksui varhain isänsä ennakkoluuloisuuden ”liukuhihnasivilisaatiota” kohtaan, joka oli jo tunkeutunut Michiganiin Henry Fordin johdolla.

Kirk oli kirjoihin syventynyt ujo, varhaiskypsä poika. Vaikutuksille alttiissa kahdeksan vuoden iässään hän oli ahminut romaaneja, jotka oli kirjoittanut Sir Walter Scott, jota hän myöhemmin kutsui ”kirjalliseksi ohjaajakseen”. Vaikutus pojan mielikuvitukseen oli pysyvä. 10-vuotiaana (kertomansa mukaan) hän oli lukenut kaikki Victor Hugon, Charles Dickensin ja Mark Twainin teokset. Teini-iässä Kirkin ajattelutapa vakiintui. Seitsemän vuotta nuoremman sisarensa kanssa hän varttui vanhojen talojen, kylien ja kirjojen ympäröimässä maailmassa seuranaan vanhempia sukulaisia, joista monet uskoivat henkiin ja aaveisiin.

Vuonna 1936 lukiosta valmistuttuaan Kirk meni Michigan State Collegeen (nykyisin Michiganin osavaltionyliopisto), jonka ”yhdenmukaisuus”, utilitarismi ja ”synkkä vihamielisyys vapaata koulutusta vastaan” tympi hänen mieltään. Vähillä rahoillaan (Suuri lama jatkui yhä) hän eli karusti, suuren osan ajasta maapähkinävoita ja keksejä ravintonaan, valmistuen vuonna 1940 pääaineenaan historia.

Seuraavana vuonna Kirk aloitti historian jatko-opiskelijana Duke Universityssä, jossa hän kirjoitti opinnäytetyönsä, joka julkaistiin myöhemmin nimellä Randolph of Roanoke. Siinä hän selvästi sympatisoi sisällissotaa edeltävää Virginian aristokratiaa, osavaltioiden oikeuksia ja agrarianismia. Tuona vuonna tämä michiganilainen nuori tutkija aloitti tutustumisensa konservatiiviseen etelään. Hän luki myötämielellä agraarisen manifestin I’ll Take My Stand: The South and the Agrarian Tradition (1930). Koko lopun elämänsä hän koki olevansa ”pohjoinen agraari” (Northern Agrarian).

Vielä kesällä 1941 Kirk oli töissä Henry Fordin Greenfield Village -museossa. Jo ennen kokemustaan Ford-yhtiössä Kirkissä oli syntynyt vastenmielisyys suuryrityksiä, suuria ammattiliittoja ja suurta hallintoa kohtaan. Vuosi tai pari Fordilla ei muuttanut hänen asennettaan. Itse asiassa hänen inhonsa liittovaltion ”loisiksi” kutsumaansa byrokratiaa vastaan vain kasvoi. Hän tuomitsi asepalveluksen ”orjuutena”. Hän julkaisi ensimmäisen tieteellisen artikkelinsa, jossa hän kannatti paluuta jeffersonilaisiin periaatteisiin. Hän kannatti pitkälti senaattori Robert Taftin edustamaa keskilännen libertaristista konservativismia.

Kirkin ajelehtiminen päättyi äkisti elokuussa 1942, kun hänet kutsuttiin armeijaan. Lähes neljä vuotta hän eli autiomaassa Utahissa (ja myöhemmin Floridassa sijaitsevassa leirissä) palvellen kersanttina kemikaalisen sodankäynnin yksikössä (Chemical Warfare Service). Eräässä suhteessa Kirkin sota-ajan kokemukset osoittautuivat korvaamattomaksi: rutiinitehtäviä suorittavana kirjurina hänellä oli runsaasti aikaa lukea. Ja hän todellakin luki – Albert Jay Nockin muistelmat, Chestertonin Orthodoxy (suom. Oikea oppi, 2012), Irving Babbittin Democracy and Leadership, Walter Bagehotin poliittista ajattelua sekä lukemattomia englantilaisen ja antiikin kirjallisuuden klassikoita.

Vapauduttuaan armeijasta vuonna 1946, Kirk nimitettiin historian apulaisprofessoriksi ensimmäiseen yliopistoonsa Michiganin valtionyliopistoon. Siinä sivussa hän ylläpiti perustamaansa antikvariaattia. Mutta kirjakauppaharrastuksineen East Lansing ei kauan pysynyt nuoren tutkijan ympäristönä. Vuodesta 1948 lähtien syntyperältään osittain skotlantilainen Kirk teki väitöskirjaa St Andrewsin yliopistossa Skotlannissa. Vuonna 1952 hän sai yliopiston kirjallisuuden tohtorin (Doctor of Letters) arvon – ainoana amerikkalaisena koskaan.

Vuodet St Andrewsissa

Vuodet 1948-1952 merkitsivät kuitenkin muutakin kuin vain intensiivisen tutkimuksen aikaa. Silloin muotoutui Kirkin myöhempi ura monin tavoin. Maalaisuuteen ja sukujuuriin jo valmiiksi kiintyneenä kirjallisena anglofiilinä Kirk rakastui syvästi esi-isiensä kotimaahan. Sieltä hänestä tuli muinaisten linnojen, vanhojen maalaistalojen ja St Andrewsin vanhan perimätiedon asiantuntija. Innokkaasti jalkaisin Englannin maaseutua kiertämällä hän löysi ”metafyysisen jatkuvuusperiaatteen näkyvänä todellisuutena.” Siellä Russell Kirk löysi tavan elää. Joitakin vuosia myöhemmin hänestä tuli kartanonherra uudistamalla Mecostassa sijaitsevan omakotitalonsa tavoitellen Skotlannissa ihastelemaansa elämäntapaa. Ei hän syyttä viitannut itseensä ”kantomaiden viimeisenä kartanonherrana”.

Kokemukset St Andrewsissa vaikuttivat Kirkiin muullakin tavalla: se vahvisti hänen määrätietoista klassista kasvatusfilosofiaansa. Pohtiessaan muutamia vuosia myöhemmin St Andrewsin aikoja, jolloin hän eli ullakkohuoneessa ja niukalla ravinnolla, hän kirjoitti:

Opiskelijalle on hyväksi olla köyhä. Tyypillinen amerikkalaisopiskelija tuhlaa voimansa ansaitsemiseen ja kulutukseen. Työ ja mietiskely eivät sovi keskenään ja yliopistoaikojen tulisi olla mietiskelyaikoja.

Koko lopun elämänsä Kirk piti vakaasti kiinni St Andrewsin edustamasta lähestymistavasta korkeakoulutukseen, joka tuomitsi Michiganin valtionyliopiston symbolisoiman rappion.

St. Andrews jätti muuallakin tavalla pysyvän jäljen tähän erittäin luovaan nuoreen mieheen. Ennen Skotlantiin saapumistaankin Kirk tiesi – kuten hän myöhemmin kirjoittikin – että ”Mieleltäni en ollut valistusajattelija”. Olin ”mieleltäni goottilainen, luonteeltani ja rakenteeltani keskiaikainen.”

En rakastanut kylmää harmoniaa ja organisaation täydellistä järjestystä; hain vaihtelevuutta, mysteeriä, traditiota, muinaista arvokkuutta, kauhua. Halveksuin sofistikkoja ja laskelmoijia; tavoittelin uskoa, kunniaa ja ohjaavia velvollisuuksia. Olisin voinut tarjota vaikka kuinka monta uusklassista päätykolmiota yhdestä kurjasta kuluneesta gargoilista.

Utuinen keskiaikainen St Andrews ja Skotlannin maaseutu riitti ruokkimaan Kirkin mielikuvitusta koko loppuelämän. Hänen myöhempi goottilainen romaaninsa Old House of Fear sijoittuu Skotlantiin. Se myi enemmän kuin kaikki hänen muut kirjansa yhteensä.

Lopulta St. Andrewsin yliopistossa Kirk perehtyi syvemmin suureen älylliseen sankariinsa Edmund Burkeen. Näin Kirkin keskilännen ruohonjuuritason amerikkalaiskonservatismiin ja ”aristokraattiseen” kirjalliseen humanismiinsa yhdistettiin toinen ajattelun taso: burkelainen traditionalismi, jota Kirk ylisti ”konservatiivisen periaatteen oikeana koulukuntana”. Burken kirjoitukset muodostivat perustan hänen tohtorinväitöskirjalleen, joka julkaistiin vuonna 1953 nimellä The Conservative Mind.

Konservatiiveille identiteetti

En käsittele kovinkaan yksityiskohtaisesti Kirkin kirjan aihetta, koska oletan useimpien teistä lukeneen sen. Mutta kirjan merkitys amerikkalaiselle konservatismille ansaitsee laajemman käsittelyn. Kirk osoitti, ettei älykäs konservatismi ole pelkkä savuverho itsekkyydelle, vaan elämänasenne, jossa on sisältöä ja moraalista voimaa. Vuosisata aiemmin John Stuart Mill oli torjunut konservatiivit ”typeränä puolueena”. Vuonna 1950 eräs huomattava amerikkalainen kirjallisuuskriitikko oli uskaltanut väittää, että liberalismi oli ”ainoa ajatteluperinne Yhdysvalloissa”. The Conservative Mindin ilmestymisen jälkeen amerikkalainen henkinen maisema sai uuden muodon. Kirkin voimannäyte murensi liberaalien ylimielisyyden. Hän mahdollisti sivistyneiden ihmisten kunniallisen tunnustautumisen oikeistolaisiksi miehiksi ja naisiksi.

Ennen kaikkea The Conservative Mind innosti kehittämään älyllistä konservatiiviliikettä Amerikassa kylmän sodan alkuvuosina. Kirjan julkaisija Henry Regneryn mukaan Kirk antoi liberalismin vastustajien ”epämääräiselle ja hajanaiselle joukolle ’identiteetin'”.

Tuo kaikki oli huomattava saavutus heikosti tunnetulle kirjailijalle vuonna 1953. Kirkin saavutuksen suuruus on entistäkin vaikuttavampi, kun huomioidaan, ettei The Conservative Mind ollut poliittinen kirja perinteisessä merkityksessään. Kirjan 450 sivulla hän ei esittänyt yksityiskohtaista suunnitelmaa lainsäädännöksi. Sen sijaan hän väsymättä muistutti lukijoilleen, että poliittiset ongelmat ovat pohjimmiltaan ”uskonnollisia ja moraalisia ongelmia” ja että yhteiskunnallinen uudistaminen on tavoite, joka edellytti toimia, jotka eivät rajoittuneet politiikkaan ja talouteen. Tämä on eräs syy, miksi The Conservative Mind on vaikuttanut kirjoittamisajankohtansa erityisolosuhteita pidemmälle: se keskittää huomion päämääriin eikä vain keinoihin.

Lisäksi Kirk pelottomasti perusteli konservatiivisuutensa uskonnolla ja erityisesti kristinuskolla. Vallitsevan sekulaarin julkisen keskustelun aikakaudella hän puhui ujostelematta sielusta sekä vakaumuksestaan, jonka mukaan Jumala hallitsee yhteiskuntaa. Yhteiskuntatieteiden kasvavan hegemonian aikakaudella hän uhmakkaasti siteerasi runoja ja kirjoitti aavemaista fiktiota, jossa oli moraalinen juoni. Itse asiassa viimeisen puolen vuosisadan ajalta en keksi ketään toista konservatiivia, joka olisi yhtä usein kuin Kirk käyttänyt kirjallisia lähteitä tukemaan yhteiskunnallista ja poliittista kommentointiaan. Tästä löytyy runsaasti todisteita kirjasta, jota pyrimme nyt tuomaan markkinoille.

The Conservative Mindin kirjoittaja ei suhtautunut välinpitämättömästi politiikkaan ja talouteen. Hieman myöhemmin urallaan hän auttoi ”Goldwater presidentiksi” -liikkeen käynnistämisessä. Mutta pohjimmiltaan Kirk tajusi, että poliittinen aktivismi ei ollut hänen kutsumuksensa. Hän oli pikemminkin moralisti ja kirjailija, joka koki kutsumuksekseen muistuttaa meitä Robert Frostin sanoin ”totuuksista, joihin päädymme aina uudestaan”.

Boheemi konservatiivi

Näihin totuuksiin Kirk palasi vuonna 1953 useammalla kuin yhdellä tavalla. Tuolloin hänestä tuli akateeminen julkkis ja hän rohkeasti erosi opettajavirastaan Michiganin valtionyliopistossa tyrmistyttyään tahallisesta koulutuksen tason heikentämisestä. (yliopiston tuolloisen johtajan ainoa tutkinto oli luonnontieteiden kandidaatin tutkinto siipikarjankasvatuksesta. Kirk pilkkasi häntä ”broilerologiksi”.) Hän arvosti enemmän ”palkatonta itsenäisyyttä” kuin akateemista maailmaa turmelevaa keskinkertaisuutta siirtyen ammattikirjailijan ja luennoitsijan epävarmaan elämäntapaan. Useita akateemisia työtarjouksia hyläten hän palasi takaisin syrjäiseen 200 asukkaan Mecostaan elääkseen leskeksi jääneen isoäitinsä ja kahden naimattoman isotätinsä kanssa Piety Hillin vanhassa sukutalossa.

Viime vuonna julkaistussa National Reviewin historiikissa Kirkin tuntenut professori Jeffrey Hart kuvaili häntä ”omintakeiseksi taideteokseksi, joka oli poikkeuksellisen oppinut”. 1950-luvun puoliväliin tultaessa hänen erityinen persoonallisuutensa vaikutti täydelliseltä. Naimaton vaeltava poikamies kutsui ylpeänä itseään ”boheemiksi konservatiiviksi”. Hän määritteli boheemin ”harhailevana ja usein varattomana kirjojen tai taiteen ystävänä, joka suhtautuu välinpitämättömästi porvarillisiin villityksiin ja pinttymiin.” Hän vihasi televisiota, jota hän kutsui nimellä ”Demoni TV”. Hän kieltäytyi ajamasta ”mekaaniseksi jakobiiniksi” leimaamaansa autoa.

On täysin mahdollista, että Kirk olisi pysynyt loistavana, joskin hieman eristäytyneenä, kirjallisuuslehtiin ja sunnuntailiitteisiin kirjoittavana yhteiskuntakriitikkona, ellei William F. Buckley Jr. olisi vieraillut Mecostassa vuonna 1955. Buckleylla oli aikomus perustaa konservatiivinen aikakauslehti nimeltään National Review, johon hän halusi Kirkin kirjoittavan säännöllisesti kolumnia. Buckleyn iloksi Kirk suostui pyyntöön heti. Mutta Buckleyn tyrmistykseksi hänen isäntänsä kieltäytyi olemasta lehden toimittajalistalla. Tämä tapauksen tausta kertoo enemmänkin nykyisestä amerikkalaisesta konservatismista ja Kirkin osuudesta siinä.

Kilpailu henkisestä johtajuudesta

Vuonna 1955 Kirkin burkelaisuus ei ollut ainoa vaikutusvallasta kilpaileva oikeistolainen koulukunta. Yhdysvalloissa vaikutti toinenkin suuntaus, joka tunnettiin noina aikoina ”klassisena liberalismina” tai ”individualismina”, mutta joka nykyisin tunnetaan yleisesti libertarismina. Sen kannattajiin kuului yleensä vapaiden markkinoiden taloustieteilijöitä, kuten Friedrich Hayek, Ludwig von Mises ja Milton Friedman sekä kirjailija Ayn Rand.

Russell Kirkille ”aito konservatismi”, eli Burken konservatismi oli täysin vastakkainen estottomalle kapitalismille ja individualismin itsekkäälle ideologialle. ”Individualismi on sosiaalista atomismia”, hän huudahti; ”konservatismi on henkinen yhteisö.” Hänen mukaansa individualismi oli ”hirvittävää yksinäisyyttä”. Erään kerran Kirk kritisoi ”individualismia” jopa antikristilliseksi. Hänen mukaansa on loogisesti mahdotonta olla samaan aikaan kristitty ja individualisti.

Tällaiset Kirkin antaumuksella The Conservative Mindissa ilmaisemat näkemykset eivät juuri tehneet hänestä libertaarien suosikkia, kuten eivät tehneet hänen toistuvat hyökkäyksensä klassista liberalismia ja edistyksen evankeliumia vastaan. Vuonna 1955 libertaarisen The Freeman -lehden toimittaja Frank Chodorov tilasi kriittisen artikkelin Kirkistä ja hänen ns. uudesta konservatismistaan. Artikkelin kirjoittaja oli kiistanhaluinen libertaari (ja entinen kommunisti) nimeltään Frank Meyer. Meyerin mukaan Kirkin ja hänen kumppaneidensa ongelmana oli ”selvän ja erottautuvan periaatteen” puute. Kirjoitustensa kaikessa vaahtoavuudessaan ja eloisuudessaan he eivät onnistu tarjoamaan selkeitä analyyttisiä puitteita vastustamaan todellista vihollista – kollektiivisuutta – joka uhkaa niellä meidät kaikki. Meyerin mukaan Kirkillä ei ollut normeja ja periaatteita, joilla eritellä mikä vallitsevassa tilanteessa oli hyvää ja pahaa. Meyeriä raivostutti lisäksi Kirkin yleinen ”individualismin” tuomitseminen. Tämä tulinen entinen radikaali uskoi, että ”kaikki arvokas on yksilössä” ja katsoi ettei Kirk ymmärtänyt vapaan yhteiskunnan periaatteita ja instituutioita. Näkökohtaansa korostaakseen Meyer oli otsikoinut Kirk-kritiikkinsä nimeksi ”Uudelleenkastettu kollektivismi”.

Kirk koki hyökkäyksen vastenmieliseksi, joskaan ei yllättäväksi kun otetaan huomioon mistä se tuli. Vieläkin häiritsevämmäksi hän koki sen, mitä tapahtui seuraavaksi. Meyerin hyökkäyksen aikoihin vuonna 1955 Kirk oli perustamassa Modern Age -aikakauslehteään. Meyerin kriittinen artikkeli oli lähetetty lehden perustamista arvioiville neuvottelijoille ja Kirk uskoi lähettäjän olleen joko Meyer tai Chodorov. Kirkille tämä oli törkeä yritys vaikuttaa hänen rahoittajiinsa ja ehkä tappaa Modern Age jo kohdussaan. Joten Kirkin huomatessa Buckleyn aikomuksen julkaista Meyerin ja Chodorovin artikkeleita National Reviewissa, Boheemi konservatiivi kieltäytyi olemasta lehden toimittajalistalla. Hän ei halunnut ottaa mitään vastuuta julkaisuista, joita kirjoittivat Chodorovin ja Meyerin kaltaisineen, joita hän nimitti ”Libertarismin korkeimmaksi neuvostoksi”. Kirkin havaittua, että Chodorov ja Meyer oli nimetty uuden lehden toimittajalistaan, hän määräsi Buckleyn poistamaan oman nimensä kyseiseltä sivulta, jossa hänet oli lyhytsanaisesti listattu ulkojäseneksi ja avustajaksi. Kirk vannoi, että vaikka hän kirjoittaisi samaan lehteen kuin Meyer ja Chodorov, hän ei olisi ”toimittajalistassa kylki kyljessä heidän kanssaan.”

Konservativismin eri ryhmittymien yhteen saattamista yrittävää Buckleytä tämä huolestutti. Hän väitti, ettei Meyer pyrkinyt saalistamaan Kirkiä eikä heikentämään hänen vaikutusvaltaansa, vaikka Kirk katsoi todisteiden kertovan päinvastaista. Mutta Kirk ei antanut periksi. Seuraavien 25 vuoden ajan hän kirjoitti tasaiseen tahtiin National Reviewiin ja uskoakseni kirjoitti enemmän kuin kukaan muu, Buckleytä ehkä lukuun ottamatta. Hän ei kuitenkaan antanut lisätä nimeään toimittajalistaan, jääden National Reviewiin kuitenkaan kuulumatta siihen.

Tässä ei ole mahdollista antaa täydellistä selvitystä myöhemmästä vihasta (jollaiseksi jotkut ovat sitä kutsuneet) Kirkin ja Frank Meyerin välillä. Sikäli kuin tiedän, he eivät koskaan tavanneet eivätkä täysin sopineet, vaikka olivat kirjeenvaihdossa ja mielestäni kehittävät kunnioituksen toisiinsa. Mielenkiintoista on se, että kumpikin heistä kääntyi roomalaiskatoliseksi, Kirk vuonna 1964 ja Meyer kuolinvuoteellaan vuonna 1972. Ehkä loppujen lopuksi he eivät olleet niin kaukana toisistaan miltä näytti.

Heihin kuitenkin henkilöityi pitkään sodanjälkeisen konservatiiviajattelun kaksi ääripäätä: arkkilibertaari Meyerille vapaus valita oli korkein poliittinen hyvä, kun taas arkkitraditionalisti Kirk halusi opettaa lukijoilleen oikeita valintoja. Tärkeä seikka on se, että heidän välinen eronsa oli enemmän kuin vain henkilökohtainen. 1950-luvulla ja myöhemminkin muita konservatiiviajattelijoita häiritsi myös Kirkin nostalgiselta ja sokealta vaikuttava kaipuu esimoderniin maailmaan. Kirkin toistuva vetoaminen ”esi-isien viisauteen” oli epäilemättä tarpeen, mutta konservatiivinen tutkija Richard Weaver esitti kerran kysymyksen: ketkä esi-isät? Weaver totesi, että ”Loppujen lopuksi Aatami on meidän esi-isämme. Jos meillä on esi-isien viisauden perintö, niin meillä on myös esi-isien typeryyden perintö …”

Meyer ei ollut ainoa kilpailija, jonka kanssa Kirk joutui kamppailemaan nousevan konservatiiviliikkeen henkisestä johtajuudesta. Eräs heistä oli politiikan tutkija Willmoore Kendall, joka oli ollut eräs Buckleyn ohjaajista Yalessa. Rankkaa väittelyä kaihtamaton Kendall avoimesti sanoutui irti ”Burke-kultisteista” ja erityisesti Russell Kirkistä. Lähipiirissään Kendall kutsui kirjaansa The Conservative Affirmation (1963) ”sodanjulistukseksi” Kirkiä vastaan.

Kendallin mielestä Kirkillä oli useita rajoitteita konservatiivisena opettajana. Kendallin mukaan Kirk kirjoittaminen keskittyi liikaa Burkeen, eikä tarpeeksi Yhdysvaltain perustuslain laatijoihin. Hänellä ei ollut riittävää käsitystä amerikkalaisesta konservatismista ja amerikkalaisesta traditiosta, ja etenkin siitä kuinka se Federalistikirjoituksissa (The Federalist Papers, 1787-88) ymmärrettiin. Hän oli ”liian kaukana kamppailusta” ja häneltä puuttui selkeä kuva käynnissä olevan liberaalien ja konservatiivien välisen kamppailun todellisista kysymyksistä ollakseen hyvä opas konservatiiviselle vastarinnalle. Kendall vastusti myös sitä, mitä hän kutsui Kirkin ”defaitismiksi”. Kirkin mielestä nykyajan konservatismi taisteli jaloa mutta hävittyä taistelua. Todellisuudessa Kendall katsoi, että konservatiiviaatetta (oikein ymmärrettynä) ei oltu mitenkään päihitetty – ei ainakaan poliittisella areenalla, jossa hänen mielestään käytiin oikeiston ja vasemmiston väliset todelliset taistelut. Yksityisesti Kendall vastusti Kirkin ”kirjallista” konservativismia omalla ”ei niin tyylikkäällä markkinatalouskonservatismillaan”.

Ei Kirkin oikeistolaisista arvostelijoista enempää. Riittää todeta, että 1950-luvun puolivälistä lähtien Kirk vastasi voimakkaasti haasteisiin, joilla kyseenalaistettiin hänen tulkintaansa konservatiivisuudesta. Hän pysyi libertarismin (erityisesti Ayn Randin tyyppisen) taipumattoman vastustajana. Hän julisti 1980-luvulla sen ”yhtä vieraaksi aidolle amerikkalaiskonservatismille kuin kommunismin”. Se oli ”universaalin itsekkyyden ideologia”, ja jatkoi: ”Puutteellisina ihmisolentoina olemme riittävän itsekkäitä ilman periaatteelliseen itsekkyyteen kehottamistakin.” Hänen burkelaista konservatismiaan riittämättömän periaatteellisena ja historian satunnaisuuteen juuttuneena pitäville hän uudelleen tulkitsi Edmund Burken kuuluvan luonnonoikeuden ajattelijoiden traditioon, joka ylittää kansalliset rajat ja muuttuvat yhteiskunnalliset olosuhteet. Niille, jotka ajattelivat, että Kirk väheksyi järjen roolia puolustaessaan sitä, mitä kutsui ”pysyviksi asioiksi”, hän yhä useammin perusteli näkemyksensä moraalisella mielikuvituksella (moral imagination). Hänen konservatismiaan vieraaksi kasvihuonekasviksi vähätelleet hän vakuutti Burken älyllisestä vaikutuksesta amerikkalaisiin valtiomiehiin ja korosti amerikkalaisen järjestelmän esimoderneja juuria. Toistuvasti hän esimerkiksi korosti konservatiivisimpia piirteitä Yhdysvaltojen itsenäisyyssodassa ja sen huipentumassa, perustuslaissa.

On sanottu, että miesten vanhentuessa he palaavat nuoruutensa poliittiseen ajattelutapaan. Minusta tuntuu, että elämänsä viimeisen vuosikymmenen aikana Kirk palasi avoimemmin – ainakin politiikassaan – poikavuosiensa ei-interventionistiseen, taftilaiseen peruskonservatiivisuuteen. Hän teki niin osittain johtuen paineesta, joka johtui kiihtyvästä riidasta ns. uuskonservatiivien ja vanhoillisoikeistolaisten kritiikkojensa välillä, joista paleokonservatiivit kiivaimpina. Tässä edelleen jatkuvassa sekasotkussa useita Kirkin ystäviä, kuten M. E. Bradford, oli tiukasti paleokonservatiivien leirissä, johon suuntaan myös Kirk oli kallellaan. Hänen vuonna 1988 Heritage-säätiössä pitämässään kiistanalaisessa puheessaan uuskonservatiiveja sekä kiiteltiin että kritisoitiin voimakkaasti. Seuraavana vuonna hän antoi pitää kolme vuotta nimeään paleokonservatiivisen Chronicles -aikakauslehden toimittajalistassa. Vuonna 1991 hän tuomitsi ensimmäisen Persianlahden sodan ylimieliseksi ja harkitsemattomaksi ”sodaksi öljykanisterista”. Seuraavana vuonna hän toimi Patrick Buchananin presidenttikampanjan puheenjohtajana Michiganissa.

Yleensä Kirk yritti kuitenkin pysyä erossa oikeiston linjariidoista. Uransa alkuvuosina hän kuvasi itsensä itsenäiseksi toimijaksi, jollainen pitkälti onnistuikin olemaan. Tämä on eräs syy, miksi vuonna 1994 kuollessaan hän oli konservatiivien keskuudessa laajalti kunnioitettu.

Mecostan suopea tietäjä

Kunnioitukseen oli toinenkin syy, jota käsittelen lopuksi. Vuonna 1964 Russell Kirk meni lähes 46-vuotiaana naimisiin. Seuraavien 11 vuoden aikana hänestä tuli neljän tyttären isä. Hänen uusi elämäntilanteensa toi uusia velvollisuuksia, joista hän totesi muistelmissaan, ”naimisissa olevat miehet tarvitsevat rahaa.” Tulevat vuodet eivät hidastaneet hänen intellektuaalisen toimintansa tahtia, eikä kasvavan perheen ylläpito antanut muuta mahdollisuuttakaan. Esimerkiksi vuoden 1967 puolivälistä vuoden 1968 puoliväliin mennessä hän oli pitänyt noin 150 luentoa ympäri maata.

Vaikka avioliitto asetti uusia velvoitteita Kirkille, se loi myös uusia mahdollisuuksia lisätä hänen vaikutustaan amerikkakalaiskonservatismiin. Annette-vaimonsa avulla boheemista konservatiivista kehittyi herra ja patriarkka: Piety Hillin kartanonherra. Willmoore Kendall kutsui häntä yksityisesti nimellä ”Mecostan suopea tietäjä” – nimitys, josta uskoisin Kirkin pitäneen.

Kaikkien tietäjien tavoin hän houkutteli ovelleen opiskelijoita kysymyksineen. Intercollegiate Studies -instituutin avustamana hän piti kotonaan Mecostassa 20 vuoden ajan säännöllisesti konferensseja Piety Hill -seminaarien nimellä. Annetten mukaan näihin tapahtumiin osallistui yhteensä 2000 opiskelijaa ja professoria. Joillekin se oli elämän muuttava kokemus. ”Behemoth-yliopistoksi” pilkkaamastaan valtionyliopistosta lähtenyt varaton pakolainen loi Wilbur-säätiön avustuksella oman epävirallisen kampuksensa Mecostaan, joka jatkaa nykyään nimellä Russell Kirk Center for Cultural Renewal Center. Ilman naimisiinmenoa tätä ei olisi luultavasti tapahtunut ja hänen vaikutuksensa amerikkalaiskonservatismiin olisi jäänyt vähäisemmäksi.

Mitä voidaan sanoa Kirkin asemasta amerikkalaiskonservatismissa? Ensinnäkin hänen sanomastaan voidaan todeta, että hän paransi konservatiivisen keskustelun sävyä ja sisältöä enemmän kuin kukaan muu hänen aikakautensa konservatiivinen kirjoittaja. Kuten Gregory Wolfe on sanonut, hän toimi ”sillanrakentajana” ”kulttuurimme klassikkoihin”. Mitä ajattelemmekaan Burken, Amerikan vallankumouksen tai minkä tahansa muun menneen tai nykyisen kiistan tulkinnasta, niin moralistina Kirkin perintö kestää. Hän paransi keskusteluamme ja näkökykyämme.

Lisäksi sananen itse sanansaattajasta. Kirkin antimoderni persoona ei saanut yleistä hyväksyntää amerikkalaisoikeistossa. Hän viehätti toisia ja toisia karkoitti. Tämä oli jatkuva haaste hänen opetustensa levittäjille: kuinka paljon moderniutta voi vastustaa menettämättä kykyä vaikuttaa lähimmäisiin? Voisimme kutsua tätä traditionalistisen konservatismin ongelmaksi epätraditionaalisena aikakautena.

Kirk itse antoi vihjeen siitä, miten tuo ratkaistaan vanhan kristillisen This is My Father’s World -laulun sanoin. Russell Kirk tiesi tämän, ja siksi hän ei koskaan vetäytynyt katkerana ”hirveään yksinäisyyteen”. Hän ei koskaan luopunut viestimästä ympärillään olevan maailman kanssa. Kirk tapasi sanoa, että ilo murtautuu sisälle. Hän ei antanut modernismikritiikkinsä viedä itseään epätoivoon.

Kirkin urasta voi hyvin sanoa, ettei hän kulkenut valmiiksi poljettuja polkuja. Epäilemättä hän maksoi hinnan itsenäisyydestään – vähentyneinä tuloina, ajoittaisena pilapiirroshahmona olemisena ja amerikkalaisen professorikunnan keskuudessa menetettynä arvovaltana. Silti hänen työnsä tuottivat hedelmää, kuten tämä häikäisevä teos, The Essential Russell Kirk todistaa.

Tavallaan Kirkin elämä kuvastaa historioitsija Peter Viereckin huomiota: ”Tarpeeksi kauan paikallaan pysyvä on ennemmin tai myöhemmin edelläkävijä”. Russell Kirk ei ollut paikallaan koko elämäänsä, mutta todella tärkeissä asioissa hän ei järkähtänyt, joten hänen kiitollisina seuraajinaan meillä on hyvät lähtökohdat.

George H. Nash on Russell Kirk Cultural Renewal -keskuksen vanhempi tutkija ja Philadelphia Societyn puheenjohtaja. Hän on kirjoittanut teoksen The Conservative Intellectual Movement in America Since 1945, 30-vuotisjuhlapainos (Wilmington, Del .: ISI Books, 2006).

Tietoa julkaisijasta

Heikki Luoto

Heikki Luoto

Alavudelta lähtöisin oleva "kulttuurisoturi".
Perussuomalainen.
Vuodesta 2009 lähtien kaupunginvaltuutettu Tampereella.
Toista kautta varakansanedustajana. Pirkanmaalta ehdolla eduskuntaan huhtikuun 2019 vaaleissa.

Liity kannattajajäseneksi

Kansalaisen verkkokauppa