Impiwaaran keskustasta kilometrin päässä uusista rakennelmista, oli rauhallinen puistoalue. Sen laidalla asusteli pienessä, yksikerroksisessa, rivitaloasunnossaan lempeä yksinhuoltajaäiti, Hanhikki Wirtanen nimeltään, kahden pienen tyttärensä kanssa. Hanhikki tunnettiin ystävällisyydestään ja iloisuudestaan ja siitä, ettei hän koskaan riidellyt kenenkään kanssa. Hän auttoi kaikkia jotka apua tarvitsivat. Tyttäret olivat samaa maata: Lumivalko ja Ruusunpuna olivat paitsi siskokset myös parhaat ystävykset, erinomaisia koulussa ja ahkeria myös kotona.
Vaikka mies oli lähtenyt omille teilleen, Hanhikki oli oppinut elämään itsekseen. Työkseen hän siivosi tai istui marketin kassalla. Ei rahaa liikaa ollut, mutta oikealla asenteella sen sai riittämään. Tämän periaatteen hän oli opettanut tytöilleenkin. Näillä oli yhteisessä huoneessaan kerrossänky ja sen vieressä pöytä, jolla oli kaksi säästöpossua. Värit olivat nimien mukaiset. Äiti neuvoi tyttöjään keräämään pulloja ja laittamaan rahat talteen. ”Sitten joskus voitte ostaa jotakin kivaa”, hän opetti.
Ja possut olivatkin jo melko painavia.
Eräänä syksyisenä iltana, kun Hanhikki oli keittämässä puuroa, ovikello soi. Kynnyksellä seisoi naapurin Tuhkimo.
”Tuhkimo! Tämäpä yllätys”, sanoi Hanhikki. ”Mikä sinut tänne tuo?”
Tuhkimolla oli mustelma poskessaan. Hän selitti niiskuttaen, kuinka hänen äitipuolensa oli suuttunut hänelle. ”En muka ollu siivonnu riittävän hyvin”, Tuhkimo kertoi. ”Isäkään ei ole nyt kotona mua puolustamassa. En uskalla mennä takaisin.”
Hanhikki pyysi tytön sisään ja lupasi, että tämä saisi olla hänen luonaan niin kauan kuin tarvitsi. Tuhkimo kiitti kohteliaasti. Hän sai istuutua pöytään Hanhikin ja tyttöjen seuraksi. Puuroa kyllä riitti. Tuhkimo söi lautasensa tyhjäksi ja tarjoutui sen jälkeen tiskaamaan astiat.
Nukkumapaikan vieras sai olohuoneesta, kirjahyllyn vierestä. Siinä hän nukkui makeasti ja heräsi varhain keittämään kahvia Hanhikin avuksi. Sen jälkeen hän saattoi Lumivalkon ja Ruusunpunan kouluun ja vietti lähes koko päivän pihaa haravoiden, kunnes taas lähti koululle tyttöjä vastaan.
”Hyvää työtä”, kehui Hanhikki palatessaan kotiin. Hän näki Tuhkimon, joka istui sammaleisella betonirappusella näppäilemässä kännykkäänsä. ”Tuletko syömään hernekeittoa?”
Nälkäinen Tuhkimo nyökkäsi. Tavallisesti hän ei hernekeittoa rakastanut, mutta täällä Wirtasten luona se maistui ihmeellisen hyvältä. Tämä annos jäisi kuitenkin tältä erää hänen viimeisekseen tässä talossa.
”Isä on tullu takaisin” Tuhkimo sanoi. ”Se lähetti just WatsApp-viestin ja kerto, että heitti sen uuden vaimonsa pihalle.” Hän nousi seisomaan, vei lautasensa tiskipöydälle ja kiitti Hanhikki tämän vieraanvaraisuudesta. ”Kiitos tosi paljon. Jos joskus tarviitte jotain apua, niin tulkaa vaan kysymään.”
Sen sanottuaan Tuhkimo palasi kotiinsa, mutta kertoi kaikille ystävilleen ja tuttavilleen, kuinka ystävällinen ihminen Hanhikki Wirtanen oli. Ajatella! Tämä kun otti yllätysvieraan luokseen nukkumaan ja tarjosi ruuatkin.
Eikä Tuhkimo jäänyt Hanhikin viimeiseksi autettavaksi. Eräänä iltapäivänä, kun Hanhikki oli juuri palaamassa töistä kotiin, juoksi Lumivalko häntä vastaan hädissään.
”Pikku-Kallelle on tapahtunut onnettomuus”, tytär selitti ja johdatti äitinsä toiselle puolelle taloa.
Siellä, hiekkaisella pihalla, istui maassa Pikku-Kalle, Lumivalkon luokkatoveri, polveaan pidellen. Vihreä maastopyörä lojui pojan vieressä. Neuvoton Ruusunpuna katseli vuoroin Kallea, vuoroin polkupyörää, ja helpottui nähdessään äitinsä saapuvan. Hanhikki otti Kallea kädestä ja talutti tämän sisälle. Ei tämän polvelle ollut niin pahasti käynytkään, ikävä haava vain. Se hoitui desinfiointiaineella ja laastarilla. Pian Kallella jo olikin parempi mieli ja erityisesti hän ilahtui, kun Hanhikki tarjosi kaikille lapsille mansikkatuutit.
”Kiitos avusta”, sanoi Kalle lopuksi. ”Jos teille joskus tulee haavoja, niin tulkaa sitten apua kysymään multa.”
Nämä sattumukset olivat vielä pientä. Myöhemmin tapahtui nimittäin niin, että Hanhikin huolimaton serkku, kaukana Kardemumman kaupungissa, oli vahingossa jättänyt lieden päälle yöksi. Siitä seurasi tulipalo, jossa koko asunto tuhoutui. Kaiken huipuksi oli hyinen jouluaatto. Perhe hakeutui hädissään Wirtasten pienelle asunnolle, sillä muutakaan paikkaa heillä ei ollut. Hanhikki ja tytöt ottivat jouluvieraansa vastaan sydämellisesti. Nämä majoitettiin olohuoneeseen, minkä jälkeen tarjottiin jouluruokaa. Oli kinkkua ja laatikoitakin, ei suurta määrää, mutta ihme kyllä ne riittivät. Lumivalko ja Ruusunpuna hakivat huoneestaan vaivihkaa muutaman vanhan pehmolelun ja käärivät ne lahjoiksi pikkuserkuilleen. Siitä tuli ikimuistoinen joulu jokaiselle heistä, ja vielä joulun jälkeenkin serkku perheineen sai viipyä Hanhikin luona. Tammikuussa vieraat viimein löysivät uuden asuinsijan.
”Tuhannet kiitokset teille”, he sanoivat lähtiessään. ”Onneksi tässä maailmassa on kaltaisianne ihmisiä. Jos milloinkaan tarvitsette mitään, tulkaa vain luoksemme Kardemummaan!”
Tästä alkaen Hanhikki Wirtasella on pyhimyksen maine sekä Impiwaarassa että Kardemummassa.
Tarinat anteliaisuudesta ja lahjoista kantautuivat myös erään Kasperin korviin. Tämä kardemummalainen peräkammarinpoika ei ollut eläessään tehnyt työtä eikä mitään muutakaan hyödyllistä. Välillä hän notkui kauppakeskuksessa, kun ei kouluun viitsinyt mennä. Toisinaan hän matkusteli bussilla liputta ihan vain huvikseen, mutta enimmäkseen hän makasi sängyllään ryystämässä energiajuomaa ja selaili Facebookia kännykällään. Se häntä niin ottikin päähän: yli kaksi vuotta vanha iphone! Mutta mielenkiintoisia juttuja siitä saattoi silti lukea. Jossain Impiwaarassa asusti joku pyhimysnainen, joka lapsineen jakoi ihmisille mitä nämä tahtoivat. Ilmaiseksi! Ehkäpä tältä saisi myös puhelimia…
Eräänä kylmänä sunnuntaiaamuna Hanhikki kuuli oveltaan kolkutusta. Lumivalko jäi vahtimaan puurokattilaa äidin mennessä ovelle. Ulkona kävi kova viima, joka kinosti lunta portaille. Tuiskun keskellä seisoi kurjan näköinen nuori mies vähissä vaatteissa. Lippalakki ei totisesti lämmittänyt nuorukaisen punoittavia korvia.
”Anna mun tulla sisään. On niin kylmä.”
”Tottahan toki”, vastasi Hanhikki empimättä ja tunsi suurta sääliä, vaikkei mies ollut tuttu laisinkaan.
Vieras astui sisään ympärilleen katsellen. Hän käveli keittiöön vaitonaisena, istui alas ja kysyi: ”No, mitäs te syötte?”
”Puuroa”, vastasivat lapset.
Mies katsoi kattilaa nenäänsä nyrpistäen. Hän kaivoi kännykän farkkujensa taskusta ja otti muutaman kuvan keittiöstä. ”Eiks täällä olis mitään muuta?” hän kysyi puuroa syövältä Hanhikilta, joka yllättyi kuulemastaan.
Hanhikki avasi jääkaapin ja otti sieltä marjapiirakkaa. ”Ehkä tämä maistuu sinulle… Mikäs sinun nimesi muuten on?”
Mies hotki piirakkansa, ei kiittänyt eikä katsonutkaan Hanhikkia, mutta sanoi lopulta: ”Mä oon Kasper.” Sen enempää hän ei itsestään kertonut.
Kasper jäi kuitenkin yöksi. Hanhikki laittoi hänelle vuoteen olohuoneeseen, sillä aikaa kun vieras päivitti Facebookia: Pääsin sisään XD tulkaa teki! ☺
Hanhikki peitteli tyttärensä, luki iltarukouksen ja yritti nukahtaa. Mutta jokin vaivasi häntä. Tuossa Kasperissa oli jotakin omituista. Herätyskello näytti vasta kymmentä. Mitä Kasper puuhasi? Hanhikki kurkisti olohuoneeseen. Mies kyhjötti vuoteellaan ja kännykän sininen valo värjäsi tämän kasvot. Hanhikki pudisteli päätään. Häntä alkoi pelottaa, vaikka hän tiesi ettei peloille saanut antaa valtaa. Eihän ketään saanut epäillä vaan jokaiseen oli suhtauduttava avoimin mielin.
Äkkiä Hanhikki säpsähti!
Ovikello soi. Tähän aikaan? Miten se oli mahdollista? Hanhikki kiiruhti ovelle uniset tyttärensä perässään, mutta Kasper ehätti ensin.
”Moi!” Kasper virnisti tulijoille. ”Tulkaa sisään!”
”Mitä tämä…” Hanhikki mutisi hämmentyneenä. ”Sinun tuttujasi?”
”Keitä nuo ovat?” kysyi Ruusunpuna. Hän ja hänen siskonsa hiipivät takaisin huoneeseensa. He jäivät katselemaan kahta uutta miestä, jotka olivat yllättäen ilmaantuneet eteiseen ja siirtyneet sukkelasti olohuoneeseen. Äiti seuraili heidän liikkeitään neuvottomana. Pitkä, tummapartainen, mies istui sohvalle ja nosti jalat pöydälle, kun taas silmälasipäinen vaaleampi miekkonen vilkuili keittiön suuntaan. Miehet puhuivat jotakin puhelimistaan.
”Nää on mun kamuja”, Kasper kertoi. ”Jesper on toi tumma ja tää toinen on Joonatan. Niilläkin oli vähän kylmä ja liian pitkä matka kotiin. Voisitsä armahtaa niitäkin.”
”Hei, antaisitsä mulle uuden kännykän?” kysyi Jesper Hanhikilta.
”Kännykän? Miksi?” Hanhikki ei ymmärtänyt mistä kännyköistä oli kyse.
”Täällähän niitä jaetaan, eiks?”
”Ei…” sopersi Hanhikki.
”No, vittu. Mä en ala mitään”, Jesper hörähti. ”Tai alan…” Hän heitti likaisen urheilukassinsa Kasperin vuoteelle ja otti siellä pullon kaljaa. Sitten hän avasi television ja sääti äänet täysille. Uutiset olivat juuri loppuneet, oli viihteen vuoro. Eräässä sarjassa vaaleahiuksinen nainen esitteli epäaitoa takapuoltaan, toisella kanavalla kaksi miestä hakkasi toisiaan rautaputkilla ilman että kumpikaan vahingoittui. Hanhikki käänsi katseensa. Hän ei käsittänyt tätä ja toivoi vain näkevänsä unta, mutta Jesper ei sohvalta kadonnut vaikka hän kuinka nipisteli itseään.
”Kuulehan, ei minun talossani saa kirota eikä juoda tuollaisia…” Hanhikki vikisi.
”No, on surkee vehje”, totesi Jesper. ”Ei näy edes kanava 69.”
”Ei totisesti” sanoi Hanhikki.
”Hei, come on, porno on ihmisoikeus!”
Hanhikki ei sietänyt kuunnella tuollaista. Hän pujahti tyttöjen huoneeseen ja käski siskoksia pysyttelemään vuoteissaan lukemassa sarjakuvia. Sitten hän suuntasi keittiöön, missä Kasper ja Joonatan tutkivat kaappeja. Hanhikki aneli heitä laittamaan sohvalla istuvan Jesperin ojennukseen, mutta nämä vain katselivat naista ylimielisesti.
”Mitä sä siinä asettelet sääntöjä. Meillä on oikeus elää juuri niin kuin tahdomme. Olisit hei vähän suvaitsevaisempi meitä kohtaan”, tiuskaisi Kasper ja tirskahti huomattuaan seinällä roikkuvaa krusifiksia. ”Ja mähän en mihinkään Jeesukseen usko”, hän rääkäisi ja heitti ristiinnaulitun kuvan roskakoriin.
”Jeesuksen takia minä teidät sisään laskin”, sanoi Hanhikki hiljaa.
”Ei tässä millään Jeesuksella ole väliä”, sanoi Joonatan haukotellen. ”Vai tuleeko se Jeesus tänne taikomaan meille uudet iphonet ja tabletit. Toi vanha telkkari on muuten myös ihan paska. Tarvitaan todellakin vähän ihmeitä.”
Hanhikki ei jaksanut enempää puhua näille vierailleen, jotka katsoivat oikeudekseen mennä minne vain ja tehdä mitä vain. Hän livisti makuuhuoneeseensa ja otti yöpöydältä vanhan kännykkänsä. Ei se ollut älypuhelinta nähnytkään, mutta kyllä sillä ainakin poliisille saattoi soittaa…
Olohuoneessa Jesper oli vaihtanut oluen viinaan. Kasper taas makoili sohvalla raapien nivusiaan ja Joonatan puolestaan oli yhä keittiössä. Hän peuhasi kaappeja ja teki havaintoja sisustuksesta: kuluneet vanhat kalusteet, ikivanha liesi ja todella apean väriset verhot. Ikävää! Hänellä oli nälkä, mutta mikään jääkaapissa ei kelvannut hänelle. ”Pelkkää paskaa”, hän mutisi. ”Jotain puuroa… koiranruokaa, saatana.”
”Oletteko pian lähdössä?” kysyi Hanhikki otsaansa rypistäen ja kaivoi krusifiksin roskien seasta.
”Emme”, vastasi Joonatan. ”Nyt olis aika syödä.”
Muut vieraat olivat samaa mieltä, vaikka eivät he tietenkään Hanhikin ruuista piitanneet. Humaltunut Jesper hoippui olohuoneessa ja näppäili kännykkäänsä. ”Joo, kinkkua ja ananasta, laita myös valkosipulia…”
Vai pizzaa, ajatteli Hanhikki. Hän meni katsomaan tyttäriään, jotka leikkivät alasängyssä käsinukeilla. Hän vakuutti heille, että poliisi saapuisi ennen pizzalähettiä. Sitten tunkeilijat saisivat lähteä.
Mutta hän oli väärässä. Kohta, kun ovikello soi, hän ehti jo huoahtaa helpotuksesta, mutta joutui pettymään. Jälleen Kasper syöksyi ovelle ennen häntä. Mies otti vastaan kolme pizzalaatikkoa ja alkoi sitten kaivella taskuistaan rahaa. Löytyi yksi seteli. Se ei ollut tarpeeksi.
”Jesper ja Joonatan, onks teillä enempää massii?”
Kaverit pudistelivat päitään. Kaikki oli aiemmin käytetty kaljaan.
”On kai sulla jotain”, Joonatan sanoi kääntyen Hanhikin puoleen.
Hanhikki yritti esittää niin rohkeaa ja varmaa kuin kykeni ja kielsi rahaa olevan missään. Häntä ei uskottu, joten Joonatan lähti tutkimaan paikkoja. Hän keksi myös kurkistaa Lumivalkon ja Ruusunpunan makuuhuoneeseen, jossa nämä piilottelivat peittojen seassa. Joonatanin ei tarvinnut pitkään etsiä. Kerrossängyn vieressä, pöydän päällä, oli kaksi säästöpossua: punainen ja valkoinen. Hän otti ne ja pudotti kummankin lattialle. Peiton alta kuului kiukkuinen nyyhkäisy, mutta siitä Joonatan ei piitannut. Sirpaleiden seasta hän poimi kolikot ja löysi hän yhden setelinkin. Nyt olisi rahaa tarpeeksi!
”Senkin ilkeä mies!” kiljui Ruusunpuna ja hyppäsi esiin peiton alta. ”Tyhmä, tyhmä! Rikoit possut.”
”Helvetin kakara”, tiuskaisi Joonatan ja sysäsi Ruusunpunan sänkyä vasten, niin että tämä kolautti päänsä puiseen reunaan. Hanhikki riensi tyttärensä luokse ja käski tämän rauhoittua. Ei ollut hätää, hän hoki, vaikka tiesi olevansa täysin avuton. Mutta kyllä apu pian saapuisi, hän uskotteli itselleen, vaikka virkavallalla tuntui kestävän toivottoman kauan.
Keittiöstä kuului äänekästä ryystämistä ja maiskutusta. Hanhikki ei mennyt lähemmäs, mutta näki ikkunasta, apeiden verhojensa lomasta, kuinka pihalla välähti sininen valo. Luojan kiitos, hän ajatteli huojentuneena. Viimein. Hän meni ovelle ennen kuin kukaan miehistä ehtisi.
”Hyvää yötä”, sanoi paksu poliisisetä narisevalla äänellä. ”Yöhän nyt on. Onko täällä jokin hätä?”
Hanhikki kertoi, kuinka kolme vierasta miestä oli tullut hänen asuntoonsa ja aiheuttanut monenlaista häiriötä. Poliisi kuunteli Hanhikkia suutaan mutristellen ja astui eteiseen. Toinen sinipukuinen, nuorempi ja hoikempi, seurasi jäljessä.
Hanhikki osoitti keittiötä kohti. Poliisit katsoivat kolmea pizzansyöjää ja vilkaisivat sitten toisiaan. Eivät he mitään häiriötä havainneet. Pizzaa syövät nuorukaiset tuskin huomasivatkaan poliiseja, parrakas tosin käänsi katseensa ja hymyili hieman. Tuo rouva Wirtanen taisi nyt kuvitella omiaan, poliisit päättelivät.
”Eiväthän nuo täällä riehu”, sanoi laiha poliisi. ”Sinä siinä vain liioittelet ja lietsot pelkoa lapsiisi…”
Hanhikki selitti vielä kuinka nuo miehet aiemmin olivat varastaneet hänen lastensa rahat ja vielä satuttaneet toista tytärtä. ”Tein virheen päästäessäni heidät sisään. Olisi pitänyt laittaa ovi takalukkoon.”
”Niinkö?” mutisi lihavampi poliisi, joka vihdoin kiinnostui Hanhikin kertomuksesta. ”Ei sellainen eristäytyminen sovi Impiwaaran arvoihin. Etkö sinä sitä tiennyt? Lukot ja ovet eivät kuulu tähän päivään.”
”Oven ansioita täällä sisällä on lämmintä, vaikka ulkona sataa lunta”, Hanhikki vastasi.
”Tuo on vanha-aikaista ajattelua”, paksu poliisi tuhahti ja kääntyi parinsa puoleen: ”Eki, haepas kirves maijasta ja hajota tuo lukko!”
Eki teki työtä käskettyä. Hanhikki ei ollut uskoa näkemäänsä.
”Lähdemme nyt. Meillä on ihan tarpeeksi työtä internetin kirjoituksia vahtiessamme”, poliisit sanoivat ja käskivät Hanhikkia hoitamaan itse omat asiansa.
Auto päästi ulvahduksen ja katosi pihasta. Ulko-ovi narahteli tuulessa. Muutama lumihiutale putosi eteisen ruskealle matolle. Hanhikin kurkkua kuristi. Viha poltti hänen kasvojaan, vaikka hän tiesi että vihaaminen oli väärin. Nyt hän tarttuisi veitseen, eikä suinkaan pizzaa leikatakseen. Keittiössähän niitä oli. Hän kurkisti kolmea miestä, jotka olivat jo syömisensä syöneet. Pöydällä lojui pahvilaatikkoja sekä monenlaisia pulloja, mutta tunnelma ei ollut enää rauhaisa ollenkaan.
Kasper oli sytyttänyt tupakan. Savua leijaili Hanhikin nenään ja hän irvisti inhosta. Hän vilkaisi tyttäriensä huoneeseen päin. Ovi oli kiinni. Hän astui askeleen lähemmäs keittiötä ja kuunteli miesten keskustelua.
”Heitä mulle yks”, Jesper sammalsi.
”Et saa, ei oo sulle”, Kasper tiuskaisi vastaukseksi.
Jesper suuttui. Hän tahtoi tupakka ja oli päättänyt saada sitä. Hän tarttui Kasperia takista. Syntyi käsirysy, minkä seurauksena Kasperin tupakka osui keittiön harmaisiin verhoihin. Tappelupukarit eivät tätä huomanneet, ennen kuin Joonatan huomautti heille, että verhoista nousi savua.
”No, saatana!” Jesper mölysi. Hän haparoi pöydältä ruskeaa pulloa.
”Et sä sillä saa sitä, vittu, sammumaan”, Joonatan sönkötti.
Joonatan oli oikeassa. Rommi ei suinkaan toiminut veden tavoin. Liekit vain innostuivat. Kohta ne tarttuvat Jesperin lahkeisiinkin. Hän kiroili ja ravisteli jalkojaan muiden pyöriessä ympärillä. Hanhikki päätti nyt käydä toimeen ja hakea vaahtosammuttimen eteisestä. Häntä eivät liekit oikeastaan pelottaneet, pikemminkin ne loivat toivoa ja lämpimän tunnelman. Kasper, Jesper ja Joonatan ainakin saivat lämpöä nyt enemmän kuin tarpeeksi. Liekehtivä Jesper kiiruhti ulos ystävänsä kannoillaan. Pihalla hän kieriskeli lumihangessa kunnes sai lahkeensa sammumaan, mutta sitten taas hän saattoi jatkaa riitelyään Kasperin ja Joonatanin kanssa. Sillä aikaa kun miehet kinastelivat ja antoivat toisilleen lumipesuja, Hanhikin onnistui tukahduttaa keittiön liekit. Meteliin ja savun hajuun havahtuneet Lumivalko ja Ruusunpuna ryhtyivät kasaamaan tavaraa ulko-oven eteen. Sammutettuaan verhot, Hanhikki kantoi vielä keittiön kalusteet eteiseen. Rikotun oven raosta hän näki kuinka miehet edelleen toikkaroivat hänen pihallaan. Sisään he eivät enää pääsisi, sen Hanhikki oli nyt päättänyt. Hän kierteli asunnossaan ympärilleen katsellen. Keittiö näytti tyhjältä. Hän istuutui lattialle katsellakseen mustuneita verhonriekaleita.
”No, olivathan ne apeat ja harmaat, totta tosiaan”, hän myönsi hiljaa itsekseen. ”Sainpahan syyn ostaa uudet.”
Kunhan hän oli ovensa korjannut, hän lähti ostoksille. Uudet sinivalkoiset ruutuverhot ilmestyivät ikkunaan. Hän otti tavakseen pitää niin ettei sisälle näkynyt. Oveaan hän piti lukossa, ei avannut sitä tuntemattomille eikä päästänyt sisään enää naapureitakaan. Lumivalko ja Ruusunpuna saivat seuraavana jouluna uudet säästöpossut, mutta muille Habhikki ei suonut lahjojaan enää. Uusien verhojensa takana hän istui tyttärineen syömässä kaurapuuroa ja antoi naapureidensa ihmetellä, miksi rouva Wirtanen oli yllättäen muuttunut niin sulkeutuneeksi ja kylmäksi. Hanhikki ei valintojaan selitellyt. Ei enää. Hän ei totisesti ollut kenellekään velkaa selityksiä eikä mitään muutakaan.
