Blogit

Nato-optio – onko sitä?

Geopolitical Monitor –uutissivusto julkaisi syyskuun alussa artikkelin, jossa spekuloitiin Euroopan turvallisuuspoliittisen pelikentän tulevilla muutoksilla.  Aihetta spekulaatioon on, sillä tilanne elää koko ajan Brexitin lähestyessä. Kuten tiedetään, Iso-Britannia on ollut yksi EU:n vahvoista sotilasvoimista. Mainitussa artikkelissa heräteltiin ajatusta siitä, että Brexitin myötä EU heräisi tosissaan kehittämään yhteistä puolustusliittoa.  Ajatus ei ole tuulesta temmattu, sillä Ranskan presidentti Emmanuel Macron nosti aihetta esille jo heinäkuussa pitämässään puheessa kansallispäivän sotilasparaatin yhteydessä. Myös Suomessa tartuttiin innolla tähän lausuntoon, ja Ulkopoliittisen Instituutin selvityksessä haaveiltiin jo taannoin Ranskan tarjoamasta ydinpelotteen suojasta myös Suomelle. Presidentti Niinistö on pitkään ollut tunnettu yhteisen EU-armeijan kannattajana, joten löytyisikö siitä vihdoin vaihtoehto kansan enemmistön vastustamalle Natojäsenyydelle? 

Tuskin. Paitsi että Ranskan ydinpelote ei tarjoa realistista vastavoimaa Venäjän ydinasearsenaalille, on presidentti Macron alkanut samaan aikaan puhua myös lähentymisestä Venäjän kanssa. Hän on mm. sanonut, että EU:n turvallisuusajattelussa tulisi huomioida myös Venäjän edut. Ensimmäisessä vaiheessa tämä tarkoittaisi ratkaisua Ukrainan tilanteeseen. Macronin mukaan tämä ratkaisu olisi Ukrainan näkeminen puolueettomana valtiona Venäjän ja EU:n välissä. Koska ukrainalaiset itse eivät halua olla puolueettomia, muistuttaa tilanne eräänlaista etupiirisopimuksen tekemistä, jossa isot valtiot sopivat keskenään pienempien maiden geopoliittisesta asemasta. Viime viikolla ulkoministeri Pekka Haavisto yhtyi Macronin linjaan The Financial Times –lehden haastattelussa kaipaamalla EU:lta parempia suhteita Venäjään, mikä suututti mm. virolaiset. Olisi mielenkiintoista tietää, kumpaan etupiiriin Suomi kuuluu Macronin ja Haaviston suunnitelmissa? Entä kuinka kauan menee, ennen kuin jompikumpi heistä ehdottaa Venäjän vastaisista pakotteista luopumista? Tämä kysymys ei ole ainoastaan provosointia, sillä Venäjällä viime viikkojen liennytyspuheet on otettu selvänä signaalina tähän suuntaan. 

Mikäli oletamme, että Ranskasta ei ole EU:n oman sotilasliiton muodostajaksi, jää Suomelle neljä muutakin vaihtoehtoa. Ensimmäinen niistä on se kuuluisa Nato-optio. Siihen liittyy kuitenkin sellainen pieni ongelma, että Suomi ei välttämättä enää pääse Naton jäseneksi. Nykyinen pääministerimme Antti Rinnehän meni möläyttämään tämän eräässä vaalitentissä, saaden syytökset maamme turvallisuuspoliittisen aseman vaarantamisesta. Syytteet olivat oikeutettuja mutta Rinteen lausunto ei välttämättä ollut tuulesta temmattu. Valtiotieteen tohtori, Euroopan sotahistorian dosentti ja tietokirjailija Markku Salomaa kirjoitti jo vuonna 2015 ilmestyneessä kirjassaan Kylmän sodan toinen erä, että Suomi ei välttämättä pääsisi Natoon Kreikan vastustuksen takia. Uuden maan jäsenyys nimittäin edellyttää jokaisen vanhan jäsenmaan hyväksyntää. Sen jälkeen tilanne on muuttunut entistä huonommaksi, sillä Natomaa Turkki on lähentynyt Venäjän kanssa niin pitkälle, että ostaa ilmatorjuntaohjuksia länsimaiden sijaan Venäjältä. Tämä on saanut USA:n keskeyttämään F-35 –hävittäjäkaupat Turkin kanssa, sillä ilmeisenä riskinä olisi hävittäjien teknisten salaisuuksien vuotaminen Venäjälle. Nato-optio on mielenkiintoinen keskustelunaihe, sillä saatamme keskustella jostakin, mitä ei ole olemassa. Ehkä siitä syystä suomalaiset poliitikot rakastavat aihetta: sehän on populismia parhaimmillaan. 

Mikä sitten olisi Naton vaihtoehto, mikäli EU-armeija ei toteudu? Salomaa ehdottaa kirjassaan, että Suomen tulisi neuvotella puolustusyhteistyösopimus suoraan USA:n kanssa, kuten kymmenkunta muuta maata maailmassa ovat tehneet. Näin pääsisimme USA:n ydinpelotteen suojaan ja vastakauppana voitaisiin USA:n käyttöön antaa vaikkapa Pirkkalan lentotukikohta, josta on jo omat hävittäjät siirretty valmiiksi pois. Kysymysmerkiksi jää, olisiko tällaisella sopimuksella sen suurempaa kansan tukea kuin Natojäsenyydelläkään? Kolmas vaihtoehto olisi itäisen Euroopan maiden Intermarium-liitto, josta olen kirjoittanut aiemmin tässä blogissa, ja johon Suomi voisi luoda “pohjoisen ulottuvuuden” yhdessä Ruotsin kanssa. Ongelmana vain on se, että tätä liittoa ei vielä ole olemassa, sillä se on vasta suunnitteluasteella. Neljäs vaihtoehto, jos sitä sellaiseksi voi edes kutsua, olisi uusi suomettumisen aikakausi, jossa emme liittoudu kenenkään kanssa vaan ulkoministeri Haaviston ehdotuksen mukaisesti kehitämme suhteitamme Venäjään, jotta emme vain millään tavalla ärsyttäisi sitä. Luopuisimme noudattamasta talouspakotteita ja toteaisimme, että Itä-Ukraina kuuluu “separatisteille” ja Yön susille, jotka jo sopivasti perustivatkin tukikohdan ForssaanTurvallisuuspoliittisen tilanteen kiristyessä suostuisimme Putinin ehdotukseen yhteisistä sotaharjoituksista, ja konfliktin puhjetessa Itämerellä luovuttaisimme Ahvenanmaan venäläisten sotilastukikohdaksi. Tulevat kuukaudet näyttävät minkä linjan hallituksemme valitsee. Ainakaan maamme linja Nord Stream 2 –hankkeessa ei luvannut hyvää. 

Tietoa julkaisijasta

Avatar

M. A. Meretvuo

M.A. Meretvuo on tamperelainen kirjailija, esseisti ja kulttuurivaikuttaja. Bloggaajana hän kirjoittaa erityisesti turvallisuus- ja geopolitiikkaan liittyvistä aiheista. Hän opiskelee Jyväskylän yliopistossa Turvallisuuden ja strategisen analyysin maisteriohjelmassa.

Liity kannattajajäseneksi

Kansalaisen verkkokauppa