Historia kertoo, että demokraattisen eli kansanvaltaisen yhteiskunnan rappeutuminen on lähes aina alkanut sananvapauden rajoittamisesta. Esimerkiksi 1930-luvulla natsit polttivat kirjoja. Väärien mielipiteiden vuoksi ne joutuivat roviolle. Siitä oli yllättävän lyhyt matka ihmisrovioille. Kommunismin historia on sitäkin julmempi. Erilaisia esimerkkejä löytyy valitettavan paljon.
Sananvapauden rajoittamiseen on oltu hanakoita niin äärivasemmalla kuin äärioikeallakin. Moni on yllättäen tässä ajassa huomannut, että itseään suvaitsevina pitävät henkilöt ovat käytännössä usein hyvin suvaitsemattomia. Se näkyy maailmalla juuri nyt oman käden oikeutena, suoranaisena vandalismina.
Suomessa maailmalta tutut ilmiöt näkyvät viiveellä. Hietaniemen mellakka ja vaatimus Mannerheimin patsaan poistamisesta ovat oireita siitä mihin kehitys on meilläkin johtamassa.
Sananvapaus on kehittynyt Suomessakin kielteiseen suuntaan. Media on yhä keskittyneempää ja toimittajakunta poliittisesti yhä yksipuolisempaa. Siksi sanomisenvapaus on useimmiten vain samanmielisillä, siis punavihreillä.
Ja jos jollakulla on ainoasta oikeasta totuudesta poikkeavia näkemyksiä, he joutuvat nopeasti punavihreän kenttäoikeuden eteen. Siellä syytettyä ei kuunnella. Tuomio luetaan ja toimeenpannaan nopeasti.
Kenttärovasti Pekka Särkiön tapaus olkoon esimerkkinä. Blogissaan hän pakinanomaisesti irrotteli tavalla, joka ei noudattanut punavihreän mukasuvaitsevaiston näkemyksiä. Välittömästi punavihreät hyökkäsivät Särkiön kimppuun tavalla, joka on paljon puhuttua maalittamista. Helsingin Sanomien toimittaja Tommi H. Nieminen oli tulenjohtajana. Hän kysyi, että miten kauan Särkiö on vielä virassaan. Se oli merkki muille hyökätä Särkiön kimppuun.
En ole samaa mieltä kuin Särkiö. Silti niin nyt kuin jatkossakin tulen puolustamaan jokaisen oikeutta ilmaista oma mielipide. Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan tärkein kivijalka yksittäisille kansalaisille ja koko yhteiskunnalle.
