Luin hiihtolomalla virolaisen Imbi Pajun loistavan teoksen Torjutut muistot. Se avasi silmäni aivan uudella tavalla pohtimaan myös Suomen historiaa, historiankirjoitusta ja toimia kylmän sodan päättymisen jälkeen. Teos ikään kuin sytytti lampun pimeään huoneeseen, ja näky oli aivan jotakin muuta, kuin mitä olin pimeässä ollessani kuvitellut näkeväni. Naapurimaa Viro sijaitsee lähes näköetäisyydellä ja silti sen historia ja virolaisten ihmisten kohtalo oli minulle vieras.
Historiankirjoitus on kuvaannollisesti kuin umpeen kasvanut hauta, joka yhtä aikaa sekä kunnioittaa vainajaa että peittää hänet näkyvistä. Viron historia on kirjailija elokuvantekijä Imbi Pajun mukaan symbolisessa mielessä umpeen kasvanut ja rikkaruohoittunut hauta; kadonnut identiteetti. Umpeen kasvanut hauta pitää kitkeä ja puhdistaa, jotta tuhottujen toiveiden ja elämien jälkeen voitaisiin alkaa surutyö. Ja vasta sen jälkeen uudet sukupolvet saavat mahdollisuuden aidosti vapaaseen elämään ja onneen.
Imbi Paju ei halua teoksellaan ”Torjutut muistot” sanoa meille ”ei koskaan enää”. Pikemminkin kirja toteaa, että samanlaisia asioita voi tapahtua vastaisuudessakin. Jos haluamme vain unohtaa tapahtuneen, meidän on siedettävä seuraukset. Mikäli käännämme selkämme historialle ja suuntaamme vain eteenpäin, heräämme jonakin aamuna, emmekä tiedä keitä olemme.
Edellä mainitut totuudet eivät koske vain virolaisia vaan kaikkia – myös meitä suomalaisia. Sodan jälkeen oma historiallinen hautakumpumme ei suinkaan rämettynyt ja kasvanut umpeen, vaan siihen istutettiin kauniita kukkia ja hoidettiin pinnalta tyylikkääksi ja vaikka mätä kalman haju nousi haudasta kansan neniin, selittivät suomettuneet poliitikkomme ja historioitsijamme sen tulevan aivan jostakin muualta tuulten mukana.
Kylmän sodan päättyminen kuitattiin täällä Suomessa toteamalla, että me taistelimme hienosti ensin maamme itsenäiseksi ja sitten vielä puolustimme isänmaatamme rinta rinnan ja näin olemme edelleen itsenäinen ja vapaa maa. Ja joo, oltiinhan me tietty vähän suomettuneita, mutta se nyt oli sitä aikaa ja sitten ei kun arkistot äkkiä kiinni, jotta ”väärät ihmiset eivät joutuisi syytettyjen penkille”. Todisteeksi omasta aktiviteetista päätettiin järjestää mallihirttäjäiset, jotta kansa uskoisi meilläkin tehtävän tiliä menneen kanssa. Kohteeksi osui Alpo Rusi. Tämän raamin ulkopuolella ei keskusteluja juuri ole käyty. Pidättäydyttiin tiukasti vanhassa virallisessa totuudessa ja historiassa, joka pohjautui Neuvostoliiton kommunistisen hallinnon kertomuksiin. Virolaisiin suhtauduimme isoveljen ylemmyydellä.
Asuin vuosia keskisessä Euroopassa juuri 90-luvulla, kun muuri murtui. Useita kertoja keskustelimme maailmanmenosta ja historiasta paikallisten kanssa. Minulta kysyttiin, miten ja mistä Suomessa alkoi sisällissota. En tiennyt vastausta. Selvittelin asiaa sittemmin ja löytyikin tieto, että 25.1.1918 SDP:n puoluekokouksessa äänestettiin vallankumouksesta ja enemmistö kannatti aseisiin tarttumista. Seuraavana päivän julistettiin vallankumous. Jo joitakin vuosia aiemmin 1900-luvun alussa samainen puolue oli päättänyt sosialisoida ihmisten omaisuudet jossakin vaiheessa. Eli siis sisällissotamme ei syttynyt itsestään jotenkin, eivätkä sitä aloittaneet venäläiset punakaartilaiset eivätkä jääkärit, vaan se oli puoluekokouspäätös.
Otin tämän esimerkkinä siitä, miten tietoa voidaan tietoisesti valikoida ja annostella kansalle ja siitä muodostuu mielikuva totuuden pohjaksi. Ei ihme, että ystäväni keskisessä Euroopassa vilkuilivat toisiaan kysyvästi, kun minä, akateemisesti korkeakoulutettu ja kieliä osaava suomalainen, en osannut vastata heidän esittämäänsä yksinkertaiseen, oman maani keskeistä historiaa koskevaan kysymykseen.
Sotien jälkeen Suomi jäi fyysisesti itsenäiseksi toisin kuin Baltian maat, mutta henkinen side kommunistiseen diktatuuriin jäi ja vahvistui. Stalinin suunnitelmana sotien jälkeen meidän osaksemme oli veretön vallankumous. Se tarkoitti, että Suomi sosialisoidaan sisältä päin ja sitten lopulta äänestämme itse itsemme liittymään Neuvostoliittoon. Ideaa alkoivat toteuttaa hyväuskoiset hölmöt eli meidän vasemmistopiirit ja rahoitustakin järjestyi itänaapurilta.
Pikkuhiljaa sisäinen sosialisointiohjelma pääsi vauhtiin. Oli Pirkkalan monistetta kouluihin jaettavaksi, rauhankasvatusta lastentarhoihin, aggressiivisia lauluja ja koko punainen kulttuurikenttä, Neuvostoliittoa ihailevaa ohjelmatarjontaa Ylen täydeltä joka päivälle, suomalaisten maanviljelijöiden dissaamista eri tavoin, Teiniliittoa kouluissa, kirkon oppien halveksuntaa ja papin virkojen täyttämistä vasemmistolaisilla, ammattiyhdistysliikkeen betonoimista yhteiskunnan kantavaksi rakenteeksi, Vanhan valtausta, toisinajattelijoiden kiusaamista ja leimaamista eri tavoin tai heidän työurien tyssäämistä, sotaveteraanien pilkkaamista, virkojen täyttöä puoluekirjan perusteella, muutamia keinoja mainitakseni. Ihmisten käsittelymetodit ja aivopesun mallit kopioitiin suoraan Neuvostoliitosta. Iskulauseena oli: ”Jos et ole puolestamme, olet meitä vastaan”. Ja jos ei ollut puolesta, joutui jonkinlaisiin vaikeuksiin elämässään tai työpaikalla. Kaiken tämän toiminnan tavoitteena oli luoda Sosialistinen Neuvostotasavalta nimeltään Suomi.
Toiminta oli jo pitkällä, kun kommunismi romahti omaan mahdottomuuteensa. Ex-Itäblokin maat joutuivat uuden eteen. Meillä Suomessa sen sijaan ei näennäisesti tapahtunut mitään. Mutta koska puna-aate hävisi Euroopan kartalta, syntyi tyhjiö ja tilalle piti löytää jotakin muuta johon uskoa, jolla ratsastaa ja siirtää huomio pois kadonneen ideologian tuottamasta pettymyksestä. Tuli vihreä liike, monikulttuurisuuden kritiikitön ihannointi, avointa yhteiskuntaa ilman valtiorajoja kannattava ideologia, joka kannattaa kansallisvaltioiden hävittämistä sekä myös erilaisten vähemmistöjen oikeuksia aggressiivisesti ajavat erilaiset liikkeet. Näiden kaikkien tahojen toiminnassa on havaittavissa selkeä analogia vanhoihin kommunistiaikoihin. Kuten silloin myös nyt kaikki toisinajattelijat tai kyseenalaistajat leimataan ja häpäistään. Jos et ole puolestamme, olet rasisti, fasisti, natsi, foobikko ja sinut teilataan. Näin käy, vaikka olisit ottamatta kantaa koko asiaan tai kritisoisit aivan asiallisesti ja asiasta.
Jaksan vuodesta toiseen ihmetellä, miten aivan samat tahot, jotka ihannoivat kritiikittä Neuvostoliiton diktatuuria kylmän sodan vuosikymmeninä, eivät kertaakaan ”havainneet” yhtään vankileiriä tai ihmisoikeusongelmaa siinä järjestelmässä, mutta nyt uuden Venäjän aikaan täsmälleen samat henkilöt toimivat äänekkäästi löytäen jatkuvasti ihmisoikeusrikkomuksia. Vai eikö 60 miljoonan ihmisen tappaminen ollutkaan mikään ihmisoikeusrikkomus, koska asialla olivat oman aatteen hengenheimolaiset?
Eräs vastenmielisimmistä asioista ovat oman maan kansalaiset, jotka toimivat jonkun ulkoa tulleen aatteen, ideologian tai liikkeen hyväksi omaa maataan ja kansaansa vastaan. Juuri tämä sai ihoni kananlihalle myös kun luin Imbi Pajun kirjaa Torjuttuja muistoja.
Pitäisikö meidän suomalaisten hetkeksi lopettaa Trumpin ja Putinin asioiden hämmästely ja katsoa, mitä meidän oma historian hautamme pitää sisällään. Kohdata se kalman haju ja tehdä sille jotakin. Aloittaa voi vaikka siitä, että lukee virolaisen Pajun todistusvoimaisen ja ihon alle menevän teoksen.
Imbi Pajua on kansainvälisissä piireissä verrattu muiden muassa Nobel-kirjailija Günther Grassiin ja holokaustista selviytyneeseen kirjailija Ruth Krügeriin. Minä lisäisin listaan ehdottomasti Aleksander Solzenitsynin.
Lukijan kirje
