Asiat eivät hyssyttelemällä ja maton alle lakaisemalla parane. Monia poliittisia valintoja ja koukeroita on 2000-luvulla alettu perustelemaan vaihtoehdottomuudella. Silti aina on vaihtoehtoja. Pitää olla. Usea tarkkailija on alkanut epäillä, että ollaanko tässä sittenkin Titanicin kyydissä. Voisiko vauhtia kuitenkin hidastaa? Kannattaisiko? Ken elää, se näkee! Moni pelkää, ettei tällä yhteiskunnallisella kokeilulla, varsinaisella uhkapelipaketilla, ole onnellista loppua, eikä ilmeneville haasteille löydy miellyttäviä ratkaisuja.
Jos nostaa syrjäytymiseen ja maahanmuuttoon liittyviä tosiasioita esille, niin loukkaava, monen mielestä suorastaan rikollinen nimittely alkaa nykyaikana herkästi. Silloin olet heti rasisti, fasisti tai kenties peräti basisti ja mitä milloinkin. Kuitenkin tietyistä pulmallisuuksista on selvää näyttöä. Kiinnostunut voi vilkaista pienen klipin esimerkiksi osoitteesta https://www.youtube.com/watch?v=9LFh6Uzkg6k Aika vastaansanomatonta. Miten on Suomen laita, onko ko. tapahtumahorisontti vältettävissä, tai jos ei ole, niin kuka tai mikä taho ottaa vastuun silloin? Miksei preventiivinen interventio ole koskaan alternatiivi? Yleishumaaniin tai kristilliseenkään hyväntekevyyteen ei tarvitse lähteä silloin, jos asiassa on liikaa riskejä ja haittapuolia, saatikka jos oma vakaumus alkaa vaarantua tai jopa estyä kokonaan taikka esimerkiksi omien läheisten elinolosuhteet käyvät turvattomiksi tai sietämättömiksi. Ruokkivaa kättäsi ei siis saa purra.
Kehotan kaikkia tutustumaan kulttuurimarxismiin, josta on ansiokkaasti kirjoittanut mm. tiedetoimittaja Marko Hamilo. Se kalvaa yhteiskuntaamme, ja kauhistuttavan monet valtamedian, poliittisen eliitin, virkakunnan, viihdemaailman, kansankirkon ja koulutusorganisaatioidemme toimijat ovat tuon aatteen lumoissa. Seurauksena on kysymys: onko kansakunnalla enää tarpeeksi yhteisiä arvoja jaettavaksi? Toivottavasti koherenssin hävittäminen ei ole tarkoitus. Myös mm. ex-poliisiylijohtaja Mikko Paateron ajatelmiin voi suositella tutustumaan. Asiantuntijat Antti Paronen ja Atte Kaleva puhuvat asiaa, samoin konkaripoliitikko Paavo Väyrynen. Ja on heitä onneksi paljon muitakin, niin miehiä kuin naisia. Silti tuntuu, että nykykehityksen välttämättömyys istuu kovin monessa yhteiskunnallisessa toimijassa kuin riivattuna, eikä mikään fakta tai perustelu saa jarruttaa menoa, mahdollisesti jopa infernaalista kuolonkierrettä.
Useampi kansalainen meistä ”rahvaasta” pitäisi saada äänestämään ainakin eduskuntavaaleissa, eivät lähinnä ne, jotka muutenkin kykenevät huolehtimaan eduistaan. Joissakin maissa käytetään keppiä, mutta miten olisi pieni porkkana: valtion kustantama 10 € lahjakortti palkkioksi suoritetusta äänestystapahtumasta? Kävisi päivittäishyödykkeisiin. Ei tupakka- ja alkoholituotteisiin. Pienituloisille kymppi olisi tarpeellinen, veroton lisätulo, joka menisi suoraan kulutukseen kauppaa ja palveluita hyödyttämään, varakkaat voisivat jättää osuutensa lunastamatta tahi antaa hyväntekeväisyyteen, mikä mahdollistettaisiin heti siinä äänestyspaikalla. Valtiokaan ei köyhtyisi juuri mitään 10-20 miljoonasta. Idea vapaasti lainattavaksi, laajan kansan ääni vaaleissa kuuluviin!
Elleivät kansakunnan jäsenet herää intersubjektiivisesti näkemään, mistä on kyse ja mihin tämä kaikki saattaa johtaa, niin sille ei sitten voi mitään. Eli mikäli kansa sitkeästi antaa valtakirjansa tällaiselle nykyisenkaltaiselle poliittiselle ja ideologiselle linjanvetämiselle, lienee turha kauhistella ja ihmetellä, miksi Suomi, sata vuotta sitten vielä alkeellinen kehitysmaa, nyt vielä lähes kaikilla elämänlaatumittareilla maailman huippua, menee alaspäin kohti auringonlaskua monin tavoin.
Jokaisen maan täytyy perimmältään itse ratkaista ongelmansa yksilöidensä keskinäisellä yhteistyöllä. Toisaalta muiden dilemmat eivät ratkea rahtaamalla niitä tänne. Vertaisin asiaa lääkärin ja potilaan väliseen suhteeseen: lääkärin tehtävä on auttaa, mutta hänen ei tarvitse tartuttaa potilaan tautia itseensä. Tämän verran halutti nyt tässä vaiheessa keventää omaa sydäntä, ja uskon, että useimmat kansalaiset ovat suurimmasta osasta asiapakettia vähintään jokseenkin samaa mieltä, kunhan tarkemmin ajattelevat.
Tärkein ja vilpittömin neuvoni olisi, että koetetaan rakentaa siltoja, mutta realistiselta pohjalta: siis kysytään kaikilta “ryhmittymiltä” tai “kulttuurisilta osapuolilta”, mitä he haluavat, toisin sanoen laittavat pöytään, ja katsotaan, miten asiat ovat yhteensovitettavissa. Mahdollisimman rehellisesti, avoimesti, ilman liikoja ennakko-oletuksia. Ja sallitaan ihmisluonteen ja –yhteisöjen erilaisuutta niin paljon kuin mahdollista ja tarpeen, mutta pitäen samalla varansa.
Muuta mahdollisuutta ihmiskunnalla ei nimittäin taida olla tulla toimeen tällä planeetallamme, joka on kuitenkin vain pieni hiukkanen tässä hillittömän kokoisessa maailmankaikkeudessamme.
As drop in the ocean
Kirjoitus on viisiosaisen sarjan viimeinen.
