Muutama kirjallinen merkintä tähän sallittaneen koskien ohjaaja Aku Louhimiehen joutumisesta raivotarenergisen vainon kohteeksi. Oman tulkintani mukaan rähäkkä räjähti kunnolla käyntiin Ylen haastattelusta, josta (ainakin toistaiseksi) on olemassa tällainen klippi: https://www.youtube.com/watch?v=pfok5P0Kh2Q
Siinä Louhimies esiintyy Tuntematon-näyttelijä Eero Ahon kanssa ja puolustaa vankasti elokuvan sodan eturintaman naisettomuutta ja edelleen pyrkimystä historiallisiin tosiasioihin. Ylen toimittajatar sirkuttelee hammaskalustoaan laajasti demonstroiden koettaen ilmeisesti lypsää Tuntemattoman sotilaan naisvoiman aiheellisuutta, mutta nämä herrat eivät siis ainakaan nyt tässä lähde mukaan feministiseen ”hassutteluun”.
Tähän yhtälöön varmaan luontevasti kuuluisi, että ylipäällikkökin olisi hieman alkuperäistä päivettyneempää sorttia yleläisen Uusmannerheimin tapaan, millaista pelleilyä me tämän valtionrahoitteisen mammuttiputiikin kustantajat olemme joutuneet omin silmin todistamaan, niin että konservatiiviset kansalaiset ovat saaneet ottaa lisäannoksen happosalpaajaa mahahaavan torjumiseksi, kun historiallisen merkkimiehen hahmolla on pyyhitty lattiaa niin että lainehtii.
Kritiikkini ei kohdistu ensisijaisesti edellä mainittuun toimittajaan eikä tuohon Afrikassa kuvattuun tekeleeseen näyttelijöineen kaikkineen, vaan aatteeseen, joka polkee maahan monille meistä arvostettavat ja suorastaan pyhät asiat aivan kevyesti kuin päiväperho lentelisi keväisen niityn yllä. Ne niin sanotusti jyrää meitin!
Yltiöliberaali feminismi on (tätä nykyä homeisesti vihertävän) internationalismin röyhkeä ilmentymä, joka yksinkertaisesti tarkoittaa suomeksi, että kaikki rajat kaikesta pois – kaikki rajattomaksi. Ihan kaikki. Oikeasti ja käytännössä tämä kaikki on suunnattu vain eurooppalaisen kulttuurin kukistamiseen ja vieraan toivottamiseen tervetulleeksi lyttäämään niin isänmaiden Eurooppa kuin hellenistis-kristillinen arvopohjakin.
Eri mieltä ei saa olla, muuten se haluaa valjastaa tiedonvälitys, väkivalta- ja vainokoneiston jahtaamaan ”väärinajattelijoita”. Kyse on tavallaan sodasta, ja tunnetun sanonnan mukaan totuus on sodan ensimmäinen uhri. Ohjaaja Louhimies on tavallaan yksi episodi tästä näytelmästä, jota hän itse ei tällä kertaa pääse ohjaamaan. Hän oli ”liian perinteinen” mies väärässä paikassa sopivien feministihaukkojen silmissä. He eivät tunne armoa ja ovat luoneet ”miituut” ja vastaavat ajattelumallit. Samalla todelliset, todistetut väkivalta- ja seksuaalirikolliset pääsevät aivan liian vähällä, mikä kauhistuttaa enemmistökansaa.
Terveiden peruskonservatiivisten arvojen on aika heräillä talviunestaan ja haastaa tämä löperöliberalismi, joka suvaitsevaisuudessaan ei itse anna mitään anteeksi ja haluaa määrittää kaiken ihan hyväksi todetunkin uudestaan, vaikka se oikeasti on kuin sadun obsessiivis-kompulsiivinen matelija, joka syö omaa häntäänsä, kunnes mitään ei jää jäljelle.
Palatakseni vielä Aku Louhimieheen, niin se taas on eri asia, miten hän on ohjattaviaan kohdellut, ja eiköhän hän ole aika auliisti virheitään myönnellyt ja kovasti anteeksi pyydellyt.
Yleisesti ottaen, en henkilökohtaisesti pidä lainkaan hänen elokuvistaan. En voi sietää niiden moraalitonta härskeilyä, joten minulla ei ole sinänsä mitään syytä puolustella tätä herrasmiestä. Kyse on kuitenkin palasesta laajempaa kokonaisuutta, jota aihetta analysoidaan ainakin näissä rohkeissa vaihtoehtomedioissa. Toivottavasti valtamedioissakin, kun maailma enenevästi vyöryy pieneen maahamme vaatien meitä ottamaan kantaa tuomiinsa tosiasioihin.
Muualla EU:ssa tällaisesta on jo jonkinlaista toivoa – jopa Ruotsissa. Siitä voi olla varma, että feministit eivät silloin enää ruleta! Mutta ehkäpä palaillaan aihetiikkaan ensi numerossa…
A drop in the ocean
