Vallalla on tendenssi, jossa nykyisen kaltaisen massamaahanmuuton kipukohdat kielletään niin pitkälle kuin mahdollista, kunnes ne räjähtävät käsiin, ja kas: yhtäkkiä ne ovatkin itsestäänselvyyksiä, joihin on vain sopeuduttava.
Veteraanitoimittaja Anna-Kaisa Hermunen totesi takavuosina fiksusti televisiossa puhuttaessa yleisellä tasolla maahanmuutosta (en muista kylläkään tarkkaan milloin ja missä), että kun ”tätä väkeä” tulee tänne lisää ja lisää, niin koettakaa nyt alkaa miettiä, miten vastaantuleviin haasteisiin tartutaan. Tulijoiden väristä viis, vaan pärjäämisestä. Eri ihonvärit ovat sopeutumia auringonvalon määrään. Luonto pyrkii ruskettamaan meikäläisiäkin auringonpaisteessa, ja monethan etsivät sitä tarkoituksella. Mikäli kaikki kansankerrokset voivat suhteellisen hyvin, eivätkä sosioekonomiset erot ole merkittäviä, niin on vain eduksi, että erilaiset ihmiset kautta maailman elelevät keskenään.
Uskoni valtakunnalliseen politiikkaan koki kovan kolauksen, likipitäen luhistumisen, kun seurasin sitä hyvin tiiviisti Eduskunnan suoria kyselytunteja myöten 2010-luvulta lähtien. Tajusin, että homma on lähes kokonaan yhtä teatteria, jossa ollaan vuoroin hallituksessa, vuoroin oppositiossa kritisoimassa hallituksen päätöksiä, jonkalaisia oltiin itse edellisellä vaalikaudella toteuttamassa. Lisäksi Euroopan unioni on se savuverho ja auktoriteetti, jonka selän taakse aina loppujen lopuksi on hyvä vetäytyä. Kun EU lähettelee Suomelle komentojaan, milloin rikkidirektiiviä, metsädirektiiviä tai vaikka merimetsojensuojeludirektiiviä, niin täällä on moisten vahingollisuudesta huolimatta totuttu vain odottelemaan sydän syrjällään ja nielemään päät painuksissa kaikki kuin taivaasta langetettuina välttämättömyyksinä.
Todellisuus tullee tällä menolla olemaan karu: mm. vasemmistosiiven sisällä on rakoilua. Vastakkain joutuvat maamme hinnalla millä hyvänsä maahantulijoilla täyttämään pyrkivä maailmanparantajajoukkio sekä suomiduunarien etuja ajava arkisen käytännöllinen ammattiyhdistyssiipi. Jälkimmäinen sentään on herännyt muistuttamaan esim. ammattiyhdistysjohtaja Kyösti Suokkaan suulla, että koko maailmaa ei pitäisi ottaa Suomeen ja että työehtoja tullaan polkemaan ja työturvallisuusehtoja heikentämään. (Iltalehti 14.10.2017) Lakialoitetta ns. työvoiman saatavuusharkinnan väljentämisestä ajavat mm. Suokkaalle vastaan kuittailleet kansanedustajat Anna Kontula (vas) sekä joukko muita eri puolueiden kansanedustajia. Samaisessa julkaisussa ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen (kesk) sanoo olevansa pettynyt EU:n Suomea koskeviin metsälinjauksiin. Kyllä tämä valtio on monella tavalla vaarassa mennä sekaisin kuin seinäkello, on oma tulkintani. Kehkeytyy monenlaisia eturistiriitoja, jotka alkavat näkyä käytännössä.
Koko vanhalle joukkotiedotusklusterille, (yleisesti puhutaan valtamediasta), voi tähdentää, että kansalle ei saa valehdella eikä harhaanjohtaa sitä. Uskokoon kukin mihin haluaa, mutta itse otaksun, että tässä universumissa on jonkinlainen kosminen vastuu ja tilinteko vielä edessä. Myös poliitikkojen kannattaisi joskus valtapeleissään uhrata edes rahtunen tällaiselle dimensiolle. Ja mikäli kansa alkaa havaita riittävän selvästi, että poliitikkojen puheet ja lupaukset sekä median uutisoinnit poikkeavat olennaisesti kansalaisten omin silmin havaittavasta todellisuudesta, seuraukset voivat olla arvaamattomat. Tulevan ajan historian- ym. tutkijat voivat varmasti vielä selvittää taustat, motiivit ja lopputulemat.
Esimerkiksi valtamediamme puhuu ahkerasti oikeistopopulisteista (esim. Iltalehti 22.9.2017), mutta onko joku koskaan havainnut puhuttavan suomalaisista vasemmistopopulisteista? Eikö sellaisia olekaan? On tosiasia, että koko läntiseen maailmaan on kuin vaivihkaa muodostunut vasemmistoanarkistien monimuotoinen, aggressiivinen verkosto. Valtamedialta tämä väki saa varsin armeliaan kohtelun, vaikka se käy omaa yksityissotaansa virkavaltaa vastaan aina silloin tällöin, kun sitä huvittaa. Miksi tällainen sallitaan varsin vähin äänin?
On kaikin puolin täysin absurdi tilanne, että vaikka ihan joka ikinen turvapaikanhakija saisi kielteisen päätöksen ja jopa palaisi takaisin, niin valtava joukko kävisi täällä joka tapauksessa kääntymässä, elelemässä lukuisten etuisuuksien kera ja kaikki valitustiet läpikäyden jopa vuosia. Ei meillä ole tällaiseen varaa. Lisäksi Eurooppa on jo nyt tiheimmin asuttu maanosa. EU-komissaarimme Jyrki Katainenkin loihi lausumaan muun, lisäyhdentymishenkisen hehkutuksensa lomassa, että Eurooppaan kohdistuu miljoonien tulijoiden paine (Iltalehti 22.9.2017).
Kansanrahoitteinen mammutti Yle osaa kyllä järjestää hyvin Euroviisuja ja selostaa urheilukisoja, mutta haluaisin antaa tuolle lafkalle vilpittömän neuvon tuottaa mahdollisimman objektiivinen ohjelmasarja Ruotsin massamaahanmuuton kaikista puolista ilman mitään ”ketunhäntä kainalossa” –kansalaisaktivismia tai pitäen poliittista korrektiutta etusijalla. Menisivät sille syydetyt veromiljardit kerrankin talteen. Kertoisitte vain, miten asiat ovat. On toki hyvääkin, mutta mitkä ovat realistiset haasteet ja kipupisteet? Miksi emme saisi tietää niistä? Emmekö saisi ottaa opiksi? Not acceptable! Palaan Ruotsiin tuonnempana.
Uskoni Ylen tiedonvälitykseen sammahti viimeisiä USA:n presidentinvaaleja seuratessa. Kyseinen pulju kun ei tainnut löytää hehtaarimitoitetuissa vaalivalvojaisissaan yhtään ainutta Donald Trumpin tukijaa ja arvostajaa, ja se teki tämän tietenkin tarkoituksellisesti. Maamme tiedonvälitys näyttää olevan halukkaasti kuin amerikkalaisen vasemmistoliberaalin median suora jatkumo, etäpääte ja äänitorvi. Ei se ole mitenkään journalismin jalojen pelisääntöjen mukaista objektiivista asiatiedottamista.
Liikemies Trump laittoi itsensä julkisesti likoon vuosien ajan Diili-ohjelmassaan, jossa hän vaikutti hyvin asialliselta, verbaaliselta ja diplomaattiselta, sangen reilulta mieheltä. Nyt hän valtamedian mukaan enää lähinnä räyhää ja törttöilee. Ei voi käsittää, miksi perinteinen Länsi-Eurooppa ei ilmeisesti sallisi enää lainkaan maailman mahtavimman supervallan johtajaksi itsensä näköistä miestä, vaan demonisoi tämän surutta. Siis vihapuhuu itse kymmeniä miljoonia Trumpin äänestäjiä vastaan. Barack Obama on ollut lähes pyhimys, vaikka pystyykö kukaan normikansalainen sanomaan, mitä erityisen hyvää hän saikaan aikaan? Sen sijaan miekkonen ainakin salli maansa sotia molempien valtakausiensa ajan (2009-2017) varsin ahkerasti, vaikka pokkasikin Nobelin rauhanpalkinnon hyvinkin etuajassa, ja hänen jäljiltään etnisten ryhmien välit Jenkeissä lienevät kireimmät miesmuistiin.
Monella lienee muistissa vielä muutaman vuoden takaa, jolloin Yle sympatisoi jatkuvalla syötöllä ja sietämättömän kauan sokerinimelästi venäläistä Pussy Riot –anarkistihäirikköryhmittymää, jota itänaapurissa ei katsottu hyvällä. Myöskään keskustapääministerin jonninjoutavat lautakasajäpinät eivät olleet loppuakseen ikinä. Kun Yleen tarttuu jokin tällainen turhanpäiväinen aihe aamusta iltaan ja päivästä toiseen, niin siihen ko. laitoksella täytyy olla omat syynsä, oma agendansa. Uutisointia se ei ole.
Havaitsin jo varhain, että valtamedia ei aiokaan kertoa meille kansalaisille kunnolla, mitä EU:ssa oikeasti tapahtuu, millaisia puheenvuoroja siellä pidetään ja minkäkinlaisten kirjavien ryhmittymien ja puolueiden toimesta sekä millaisiin johtopäätöksiin niissä tullaan Euroopan unionin tulevaisuudesta. Kohtalaisesti vihiä tästä voi saada kuuntelemalla Ylen aamuista ajankohtaislähetystä, jossa asemapaikoillaan olevat kirjeenvaihtajat raportoivat suoraan Euroopan pääkaupungeista. Mutta iltaan mennessä Ylen täkäläiset toimittelijat ovat leikelleet ja muokkailleet aineistoa ja tunkeneet sen täyteen omia mielipiteitään. Tulee mieleen seisova vesi kaivossa. Samoin toimittajien mittava taipumus liberaalivihervasemmistolaisuuteen kyllä tiedetään. Journalistista kunnianhimoa ja moniäänisyyttä kehiin, kiitos! Paras lähteistö odottaakin originaaleissa videotallenteissa, raporteissa ja artikkeleissa netin syövereissä.
Lukemani tiedon mukaan puolet Suomen valtamedian toimittajista asuu Helsingissä. Nämä mielipiteenmuokkaajasankarit siis toimittelevat agendojaan periaatteessa muutaman neliökilometrin sisällä pääkaupungin keskusta-alueella ja tuntevat varmasti hyvin toisensa edustamastaan puljusta riippumatta. Isot mediatalot pyrkivät haalimaan omistukseensa syrjäisempienkin seutujen aviisit, jolloin yhteiskunnalliset mielipiteet ”kampautuvat” ajan mittaan analogisemmiksi kautta maan.
Tuloksena on, että meille syötetään särmistä kiillotettua, filtteröityä, EU-idealismiin sopivaa pullamössöä. Lopputuotetta, joka pitää kansan tyytyväisenä, sillä mitäpä huolehtimaan, kun Yle ja kanssatoimijansa ovat valveilla puolestamme!
As drop in the ocean
Kirjoitus on viisiosaisen sarjan ensimmäinen.
