Tämä millimetrin tuhannesosan kokoinen, näemmä erittäin hyvin tarttuva otus on saanut maailmamme sekaisin.
Osa meistä saa tartunnan, osa ei. Osa meistä kestää tätä pikkuvirusta paremmin, osa heikommin.
Ei naurata itseäni ainakaan. Eikä sairastuneiden puolesta sitä vähää.
Toivon ja odotan kahta asiaa: kyseiseen paholaismaiseen pöpöön keksitään joko a.) rokote mahdollisimman pian taikka b.) lääkitys, elikkä vasta-aineet kyseisen taudin voittamiseen.
Sitten voitaisiin taas jatkaa elämäämme.
Jää nähtäväksi, kuinka meille käy – ja kenelle meistä.
Oma syvä toivomukseni on, että tämän kaiken jälkeen tällä meidän länsimaailmallamme on muutakin tekemistä kuin miettiä, kuinka saada sukupuolineutraaleja liikennemerkkejä, paljonko vapaata liikkuvuutta on rajojemme yli sekä olemmeko miehiä vai naisia.
Tätä pitää itsekin miettiä. Luulin, että genetiikka ratkaisee, mutta saa nähdä.
Kaiken kokemamme jälkeen syvästi odotan, että Euroopan rajavalvonta toimii taas realistisella tavalla, Suomen maa on yhtenäisempi kuin koskaan ja isot asiat menevät pienempien edelle.
Kansallisvaltioiden merkitys korostuu: nimittäin kuka meitä täällä nytkään auttaa ja tukee, ellemme me itse? Ruoka-, energia- ja turvallisuustuotanto sekä –toiminta tänne meitä lähemmäksi ja heti! Kyllä me nyt sen tiedämme, kun tosi tarve tulee.
Hei, ihmiset, tiedetäänhän me jo, miten tämä maa saadaan toimimaan, kun tosipaikka on.
