Blogit

Kulttuurin omimista ja omistamista

Kuva Dori / Wikimedia Commons / CC BY-SA 3.0

Viime aikoina sosiaalisen median käyttäjä ei ole voinut olla törmäämättä aiheeseen nimeltä kulttuurinen omiminen. Herra Heinämäki -ohjelmassa esiintynyt intiaanihahmo herätti voimakkaita reaktioita puolin ja toisin varsinkin Twitterissä. Stereotyyppisen intiaanin koettiin loukkaavan alkuperäiskansoja ja siksi ohjelma päätettiin siirtää arkistoon. Toisaalta monet olivat sitä mieltä, ettei Yleisradio, joka ohjelmaa oli esittänyt, saisi tehdä hyllyttämispäätöksiä muutaman tyytymättömän katsojan takia. Siitä ryöpsähtikin sitten varsinainen someraivo, joka sai monenlaisia muotoja, mutta se siitä. Kyse ei nimittäin ole vain mainitusta ohjelmasta, vaan laajemmasta ilmiöstä. Intiaanipäähineet ovat ennenkin herättäneet suuttumusta. Varsinkin eräät saamelaisaktivistit ovat alkuperäiskansan edustajana päättäneet ryhtyä valvomaan myös Amerikan alkuperäiskansojen etua täällä Suomessa. Vastaava kohu nousi aiemmin missikisoissa käytetyistä intiaanipäähineistä. Eivätkä intiaanit ole ainoita, joiden kulttuurista ei eräiden mielestä saisi ottaa vaikutteita. Tätä aiemmin muun muassa Saara Aaltoa moitittiin japanilaisten vaikutteiden käytöstä musiikkiesityksessään. Tuoreempi uutinen taas koski sitä, kuinka erästä (valkoista) amerikkalaistyttöä syytettiin kulttuurisesta omimisesta, kun tämä oli koulunsa juhlissa käyttänyt kiinalaista perinneasua. Esimerkkejä voisi siis löytää enemmänkin, mutta selvää on se, että keskustelu kulttuurisesta omimisesta on itsessäänkin eräänlaista kulttuurin omimista, nimittäin yhdysvaltalaista tuontitavaraa.

Mitä on kulttuurin omiminen?

Mitä tämä omiminen nyt sitten tarkoittaa? No, se tarkoittaa esimerkiksi muotiin liittyvien vaikutteiden ottamista toisesta kulttuurista, usein niin että symboliset merkitykset irrotetaan alkuperäisestä tarkoituksestaan. Tai sitten se tarkoittaa stereotyyppisiä hahmoja tai taloudellisen hyödyn viemistä vähemmistökansoilta. Näin ainakin jotkut kokevat. Amerikassa afrikkalaistaustaisten tyylin, esimerkiksi rastojen, leviäminen valkoisten keskuuteen on herättänyt pahaa verta osassa mustia. Atlantin takaa on luonnollisesti peräisin keskustelu intiaaniasuistakin. Keskeistä tässä aiheessa on se, että keskustelu liittyy niin sanottuun sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolustamiseen ja feminismiin sekä kysymyksiin vähemmistöistä.

Käytännössä keskustelu kulttuurisesta omimisesta sisältää kaksi eturyhmää: valkoiset ja ei-valkoiset. Asian ydin on se, että valkoiset syyllistyvät rasismiin ei-valkoisten kulttuurien omiessaan. Toisin päin ei voi tapahtua. Intiaanit alistettuina vähemmistöjen edustajina siis kokevat rasismiksi sen, että heidän kulttuurinsa päähineitä käytetään valkoisten lasten naamiaisleikeissä.  Minullakin oli lapsena sulkapäähine, joka sittemmin päätyi kirpputorille. Sellainen pikkurasisti minä olin jo alakoulussa, ihan tietämättäni. Onneksi kukaan intiaani ei nähnyt. Onko tästä intiaaneille sitten konkreettista haittaa, niin sitä en tiedä. Ainakaan minä en ole intiaaneihin koskaan suhtautunut kielteisesti, vaikka olenkin elänyt näiden niin sanottujen intiaanistereotypioiden keskellä.

Pyhyys ja identiteetti

Sinänsä minusta on ymmärrettävää, että jos jokin ihmisryhmä pitää jotakin symbolia pyhänä, se ei ole mielissään, kun muut käyttävät sitä omiin, epäpyhiin, tarkoituksiinsa. Tosin ristejä nyt käytetään vaikka mihin, mutta harvemmin siitä kristityt valittavat. Kieltämättä minusta on erikoista, että joku ei-kristitty sellaista edes haluaa käyttää. Saamelaispukukaan ei ollut paras asuvalinta missille, eikä eurooppalaisten välttämättä tarvitsisi pukeutua japanilaisiin asuihin. Tosin kimono ei ole uskonnollinen symboli. Mutta koska olen nationalisti, ymmärrän kyllä mitä kansallinen identiteetti tarkoittaa, onhan se melkein pyhää. Minustakin on hoopoa, kun maahanmuuttaja pukeutuu suomalaiseen kansallispukuun tai jääkiekkopaitaan ja luulee näin olevansa suomalainen. Mutta en minä siitä sentään järkyty. Kuitenkin jos me suomalaiset loukkaantuisimme tai järkyttyisimme tällaisesta, saisimme todennäköisesti kuulla olevamme rasisteja. Näin siksi, että olemme valkoisia.

Kulttuurinrikastus ja arvojen moninaisuus

Keskustelu kulttuurien omimisesta tuo monessa mielessä jälleen esiin sen, kuinka epäloogista on niin sanottu sosiaalisen oikeudenmukaisuuden aate ynnä muu intersektionaalinen (feministinen) ajattelu. Kyseisten aatteiden edustajathan ovat pitkään markkinoineet monikulttuurin ihanuutta nimenomaan sillä, että se ”rikastaa kulttuuriamme” eli tuo uusia vaikutteita. Nyt vaikutteiden ottaminen onkin muuttunut paheeksi. Kulttuurin omimisesta huolestuneet sanovat tähän, että vaikutteiden ottamisen pitää olla kunnioittavaa ja luvallista. Mutta kuka määrittelee kunnioittavan käytöksen ja keneltä haetaan lupaa vaikutteiden ottamiseen? Onko olemassa intiaanipäällikkö, jolle lupahakemus lähetetään, kun halutaan käyttää sulkia tai sotamaalauksia? Tätä kuten muutakin sopimista vaikeuttaa arvojen moninaisuus. Eräitä intiaaneja tuskin haittasi naamiaisasut nytkään. Kenen toiveiden mukaan toimitaan vai järjestetäänkö äänestys? Monimuotoisessa yhteiskunnassa ja maailmassa ei koskaan saada aikaan tilannetta jossa kaikki olisivat tasa-arvoisia ja yhtä tyytyväisiä. Aina jää jollekulle paha mieli, se on selvää.

Pienet ja sorretut?

Entä sitten kysymys sorretuista vähemmistöistä? Vähemmistöhän on se, joka kulttuurisen omimisen uhrina on. Kiinalaiset eivät kuitenkaan ole ainakaan maailman mittakaavassa mikään vähemmistö. Japanilaisetkaan eivät sitä ole, onhan heitä ainakin enemmän kuin suomalaisia. Ja mitä tulee sortamiseen, Saara Aallon edustama kansakunta ei ole japanilaisia sortanut missään historian vaiheessa. Japanilaiset itse ovat sen sijaan olleen imperialisteja ainakin Kiinan suhteen ja aiheuttaneet melkoista sortoa sen maaperällä. Ai, mutta japanilaiset eivät olekaan valkoisia! Japanilaisten ei tarvitse kokea syyllisyyttä, heillä on muutakin ajateltavaa. Niinpä he voivat huolettaa ottaa itselleen muumit ja Marimekon. Suomalaiset taas valkoisina ovat vastuussa kaikenlaisesta kolonialismista, mitä vuosisadat sitten on harjoitettu. Kollektiivinen vastuu on totta valkoisten kohdalla.

Käytännön toteutus?

Miten rakennetaan maailma, jossa kulttuureja ei sitten omita? Ehkä jollakin patenttijärjestelmällä tai lupakäytännöllä, joka määrittää mikä asia kuuluu mihinkin kulttuuriin ja kuka on minkäkin kulttuurin edustaja. Saattaisi tällainenkin tietysti loukata joitakuita jollain lailla. Varmaankin liberaaleja, jotka uskovat ihmisen vapauteen valita vaatteensa ja identiteettinsä. Paitsi etteivät nykypäivän ”liberaalit” ole liberaaleja ensinkään. Se tässä niin merkillistä onkin: ihmiset, jotka aiemmin ovat opettaneet, että kansojen tai rotujen rajat ovat keinotekoisia ja ettei ihmisiä saisi luokitella mitenkään, ovatkin nyt sitä mieltä, että etninen alkuperä antaa tai evää oikeuden pukeutua tietyllä tavalla. Nämä liberaalit, vapaamieliset, ovat opettaneet, että jokaisen on saatava toteuttaa itseään vapaasti ja jokaisen on saatava määritellä oma identiteettinsä, jopa sukupuolensa, itse. Mutta nyt näin ei sitten olekaan. Minä en saakaan olla intiaani, enkä edes esittää sellaista. Minä en saisi antaa rastojen kasvaa enkä pukeutua kimonoon. No, ei se mitään. Pukeudun mieluummin Marimekko-paitaan ja Kalevala-koruihin. Mutta minusta olisi silti hyvä, että nämä vapauksista puhuvat maailmankansalaiset ymmärtäisivät olevansa tässä tapauksessa vapauksien rajoittajia ja ihmisten luokittelijoita ja puhuvansa monilla muillakin tavoilla itsensä pussiin. Ja jos vielä kysytte keitä ovat valkoiset, ajatelkaa niitä jotka eivät saisi omia kulttuuria.

-Jeja

 

Shares

Tietoa julkaisijasta

Lukijan Kirje

Lukijan Kirje

Julkaisemme harkiten lukijoiltamme saatuja tekstejä sivuillamme nimellä "Lukijan kirje". Jos haluatte kirjoituksianne julkaistavan, ottakaa yhteyttä yhteydenottolomakkeella.

Kansalaisen verkkokauppa