Blogit

Liberaalinationalismin sietämätön keveys

The New York Times julkaisi 3.3.2018 Yascha Mounkin kirjoittaman artikkelin nimeltään ”Kuinka liberaalit voivat kaapata nationalismin itselleen”. Mounkin mielestä nationalismi oli pitkään poliittisessa marginaalissa vaikuttanut aate, joka on palannut kovaäänisesti osaksi poliittista valtavirtaa. Venäjän, Yhdysvaltojen, Turkin, Venezuelan ja Itä-Euroopan vahvojen miesten nousu kansakuntien johtoon edustaa Mounkin mielestä maailmanlaajuista vastareaktiota globalisaatiota, kansainvälistä markkinataloutta ja arvoliberalismia vastaan. Nationalismi, eli kaipuu yhtenäisiin kansakuntiin, on tullut jäädäkseen, eikä sitä voida enää tunkea marginaaliin. Liberaalien tulisikin pyrkiä uudelleenmäärittelemään kyseinen termi siten, ettei se enää uhkaisi liberaaleja päämääriä. Kirjoittaja toteaa seuraavasti:

There is nothing natural about the idea of the nation. Its modern form took shape as a result of deliberate political choices and the construction of elaborate myths. But by the time nationalist leaders threw the world into two cataclysms of destruction and ethnic cleansing, the emotional power of the nation had been firmly established.

Kirjoittajan mielestä ajatus yhtenäisestä kansakunnasta on keinotekoinen poliittinen konstruktio, joka rakentuu irrationaalisten myyttien ympärille. Se on kuitenkin lähihistorian aikana osoittautunut niin väkeväksi ideologiaksi, ettei sen merkitystä tulisi liberaalinkaan väheksyä. Ajatus yhtenäisestä kansakunnasta kun voimistui myös niissä valtioissa, jotka taistelivat nimellisesti nationalistissävytteistä imperialismia vastaan toisen maailmansodan aikana.

Kirjoittaja jatkaa:

In most countries, membership in the nation has long been thought to depend on common ancestors. And so 50 years ago, it would have seemed obvious to the average European that somebody who was black or Muslim could never become a “true” German or Swede.

Vaikka kirjoittaja kutsuukin kansakuntaa keinotekoiseksi luomukseksi, hän myöntää kyseisen käsitteen olleen vielä toisen maailmansodan jälkeisessä Euroopassa yleisesti hyväksytty normi. 50 vuotta sitten oli täysin hyväksyttävää todeta, että ainoastaan syntyperäinen saksalainen tai ruotsalainen voi toimia oman maansa täysverisenä edustajana. Tilanne on kuitenkin muuttunut, kuten kirjoittaja toteaa seuraavassa kappaleessa:

Decades of mass migration are starting to change that. Many Germans and Swedes now recognize — and some celebrate — the fact that their fellow citizens can have any skin color or religion. But the attempt to turn countries with monoethnic identities into truly multiethnic nations is a historically unique experiment, and so it should hardly come as a surprise that it has encountered some fierce resistance.

Vuosikymmenten ajan harjoitettu hallitsematon maahanmuuttopolitiikka on pakottanut ruotsalaiset ja saksalaiset kohtaamaan poikkeavan syntyperän omaavia ihmisiä, jotka erottuvat selvästi valtaväestöstä. Vaikka osa kantaväestön edustajista kannattaakin kyseistä väestönmuutosta, molemmissa maissa on esiintynyt myös voimakasta nativistista vastarintaa. Vaikka kirjoittaja kutsuukin yhtenäistä valkoista kansakuntaa keinotekoiseksi konseptiksi, se ei estä häntä kannattamasta monirotuista yhteiskuntaa, jota hän vieläpä tituleeraa ”täysin ainutlaatuiseksi kokeeksi”. Ryhmäidentiteetti, joka rakentuu yhteisen ulkonäön, temperamentin, syntyperän, kulttuurin, vuosisataisen historian ja kielen pohjalle on vain poliittinen konstruktio, siinä missä kymmenien eri rotujen, uskontojen, kulttuurien ja kielten mosaiikki on täysin luonnollinen ja tavoiteltava asiantila. Vastarinta rodullista ja kulttuurillista monimuotoisuutta vastaan on yleistä myös niissä entisissä siirtomaissa, jotka olivat ainakin nimellisesti kansojen sulatusuuneja.

Kirjoittajan kannanotot asettuvat kuitenkin hieman outoon valoon, kun niitä verrataan hänen aiempiin ulostuloihin. Yascha Mounk on itse taustaltaan saksanjuutalainen, joka on kirjoittanut kirjan omasta juutalaisesta identiteetistään. Vuonna 2014 kirjoittamassaan New Your Timesin artikkelissa Mounk kertoi myös omasta kansallisesta heräämisestään. Artikkelin mukaan hän ei koskaan tuntenut itseänsä saksalaiseksi, vaikka hän puhuikin saksaa äidinkielenään, eikä hän eronnut ulkonäöltään juurikaan muista saksalaisista. Juutalainen identiteetti pohjautui pitkälti Mounkin syntyperään, sillä vaikka hän piti juutalaisten uskonnollisia tapoja itselleen vieraina, hän samaistui voimakkaasti holokaustin uhreihin, joita hän piti oman sisäryhmänsä edustajina. Ulkopuolisen silmin katsottuna Mounkin maailmankatsomuksessa näyttää vaikuttavan voimakkaat kaksoisstandardit, joiden perusteella etninen ryhmäidentiteetti on moraalisesti hyväksyttävää ja luonnollista, mikäli se koskee juutalaisia eikä valkoisia.

Nationalismin synnyttämien ongelmien jälkeen Mounk listaa joukon esimerkkejä, joissa ”nationalismia” on hyödynnetty liberaalissa, etnisesti monimuotoisessa kontekstissa. Yksi näistä esimerkeistä koskee Emmanuel Macronin viime vuoden puhetta, jossa hän totesi seuraavasti:

“I see Armenians, Italians, Algerians, Moroccans, Tunisians,”…“But what do I see? I see the people of Marseille! What do I see? I see the people of France!” This, he added in an explicit repudiation of the exclusive nationalism propagated by the far-right National Front party, “is what it means to be proud to be French!”

Macronin mukaan armenialaisten, italialaisten, arabien ja afrikkalaisten muodostama mosaiikki edustaa todellista ranskalaisuutta. Vaikka Ranska onkin historiallisesti ollut monia muita Euroopan maita monietnisempi, ajatus aidosta ranskalaisuudesta on silti perustunut henkilön ranskalaiseen syntyperään. Macron käytännössä toteaa, että siinä missä armenialaiset, italialaiset ja Maghreb-maiden arabit edustavat eksklusiivisia ryhmäidentiteettejä, ranskalaisuus taasen kuuluu kaikille. Arabit, armenialaiset ja italialaiset voivat siten olla ”täysin ranskalaisia”, vaikka he säilyttäisivät omat ainutlaatuiset erityispiirteensä, siinä missä syntyperäiset ranskalaiset eivät saisi ylläpitää mitään syntyperään perustuvaa ryhmäidentiteettiä.

Etnisen nationalismin korvaajaksi kirjoittaja maalailee uutta, ylikansallista ryhmäidentiteettiä:

There may not be a perfect culinary metaphor for the kind of country inclusive nationalists seek to create. But its contours should be obvious. It is a state in which all members have the same rights and opportunities irrespective of the group into which they are born or the culture to which they belong.

Uuden, liberaalinationalistisen valtion olemassaolo perustuisi siihen, että kaikilla kansalaisilla olisi samat oikeudet ja mahdollisuudet riippumatta siitä, minkälaisen etnisen taustan hän omistaa.

It is a society in which people feel that they have something important in common because they seek to govern themselves together, pledge to help one another in an hour of need and recognize that these shared commitments are ultimately more consequential than any difference of color or creed.

Kyseisen valtion kansalaisilla olisi jotain yhteistä, jonka vuoksi he hallitsisivat maata sovussa, auttaisivat toinen toisiaan ja sitoutuisivat pitkäjänteiseen yhteistyöhön toistensa kanssa. Ihmisten tulisi myös oivaltaa että nämä yhteiset sopimukset ja hankkeet ovat paljon tärkeämpiä kuin yhteinen verenperimä, kieli, historia tai kulttuuri (?!).

And it is a culture that does not shy away from celebrating the nobility of this collective identity — embracing the nation’s flag not because we claim never to have failed our compatriots in the past but because we aspire to realize a common future fair to all.

Kyseisen maan ihmisten tulisi iloita tästä yhteisestä ylikansallisesta identiteetistä ja kunnioittaa maan lippua toivoen parempaa huomista kaikille maan kansalaisille rotuun, uskontoon, ihonväriin ja kulttuuriin katsomatta. Olisi se niin hirveän kivaa, jos vain kaikilla olisi kivaa.

Mounkin yhteiskunnalliset visiot eivät juuri eroa viisivuotiaan lapsen iltarukouksesta. Nationalismin hyvät puolet, eli mahdollisuus yhteiseen puolustukseen, köyhäinapuun, sisäiseen järjestykseen, korkeaan sisäiseen luottamukseen ja taloudelliseen epäitsekkyyteen pohjautuvat ihmisten yhteisille ominaisuuksille, jotka jalostavat yksittäisestä ihmisjoukosta yhteen hiileen puhaltavan kansan. Ihminen kokee voimakkainta samaistumisen tunnetta niiden ihmisten kanssa, jotka jakavat eniten hänen kanssaan yhteisiä ominaisuuksia. Yksittäisen ihmisen identiteetin kannalta tärkein viiteryhmä on hänen oma perheensä, jonka keskuudessa yhteiset ominaisuudet ovat kaikista selvimmin havaittavissa. Lähes yhtä vahvaa samaistumisen tunnetta voidaan havaita myös yksittäistä perhettä suuremmista ryhmistä, mikäli niiden sisällä esiintyy tarpeeksi paljon ryhmän jäsenistöä yhdistäviä piirteitä. Ajatus kansakunnasta on tältä osin kompromissi ihmisen välittömän perhepiirin ja koko ihmiskunnan väliltä. Yhteinen kieli, verenperimä ja kulttuuri tarjoavat tarpeeksi paljon yhteistä pohjaa tehokkaalle yhteistyölle, samalla mahdollistaen tarpeeksi suuren osallistujajoukon itsenäisen valtion pyörittämiseksi.

Eksklusiivisuutta ei siten voida poistaa kansallisesta identiteetistä, sillä kansallinen identiteetti  pohjautuu periaatteelle, jonka mukaan kansakunnan jäsenillä on enemmän yhteistä keskenään kuin ryhmän ulkopuolisten kanssa. Poissulkevuus ei siten ole mikään nationalismista irrallinen lieveilmiö, vaan koko nationalistisen ajattelun perusta. Ilman poissulkevuutta ja vaatimusta yhteisistä piirteistä ei ole myöskään kansaa joka puolustaisi omia jäseniään. Kirjoittajan maalailema ihannevaltio ajautuisi välittömästi tribalistiseen anarkiaan, sillä ihmiset haluavat luonnostaan elää sen kaltaisten ihmisten ympäröimänä, joidet tavat ja ulkonäkö muistuttavat eniten heitä itseään. Kyseinen valtio ajautuisi mitä todennäköisimmin ensin veriseen rotusotaan, jonka jälkeen se hajoaisi etnisesti yhdenmukaisiksi pikkuvaltioiksi.

Kirjoituksen loppuun kirjoittaja toteaa vielä seuraavasti:

Nationalism is like a half-wild beast. As long as it remains under our control, it can be of tremendous use. But if we abandon it, others are sure to step in, prodding and baiting the beast to bring out its most ferocious side. For all the well-founded misgivings about it, we have little choice but to domesticate it as best we can.

Toisin kuin kirjoittaja toivoo, nationalismia ei voida kesyttää arvoliberaalien haluamalla tavalla. Nationalismi ei ole abstrakti ideaali tai oppirakennelma, vaan nimitys orgaaniselle, biologiselle ja historialliselle todellisuudelle. Nationalismi tulee ja iskee, mikäli ikiaikaiset eurooppalaiset kansat näin haluavat.


Tuukka Kuru

Tietoa julkaisijasta

Tuukka Kuru

Tuukka Kuru

Olen vuonna 1990 syntynyt rovaniemeläislähtöinen koneinsinööri, joka tunnetaan erityisesti Awakening-konferenssista, 612-marsseista ja Monokulttuuri FM-nettiradiosta.

Kansalaisen verkkokauppa