Niin olen ajatellut joskus ohi mennessäni. Olen jopa maininnut siitä toisille henkilöille, jotka asuvat samassa taloyhtiössä.
Vaikka ”vihaankin” tuota jonkun tuntemattoman naapurin kaksirenkaista rautakapinetta, munamankelia, ja tietysti itserakkaasti ihannoin omaa vastaavaa kapistustani, jolla syklaaminen antaa minunkin ikääntyvälle keholleni sen tarpeellisen aerobisen liikunnan, jota tarvitsen pysyäkseni kunnossa.
Niin, se kapine on sitä paitsi aina tielläni. Inhoan sitä. Mutta niinpä, mitä sitten?
Otanko jonain päivänä rautasahan, tai peräti kulmahiomakoneen, ja laitan rakkineen säleiksi? En tee sitä. Hillitsen itseni.
Ajattelen niin toisinaan. Annan itselleni luvan siihen. Ihan täysillä. Mutta laitanko asian täytäntöön? No en laita.
Saatan jopa kertoa asiasta jollekin naapurille. Keskustelemme. Lopulta nauramme hyväntahtoisesti koko asialle. En vihaa tätä ihmistä. Hän ei vihaa minua. Tulemme ihan ”ookoosti” toimeen. Ajatukset eivät ole sanojen kautta (pahoja) tekoja. Höplääti höplää.
Näin tämä asiatiikka on kutakuinkin aina ollut ja toiminut siinä Suomessa, jonka minä olen tuntenut.
Anteeksi karkea ilmaisu, mutta mitä helvettiä tässä maassa on tapahtunut, ettei asioista enää saa puhua, ja ammattiloukkaantujien divisioona länkyttää ja vaatii peräti oikeuden eteen menemistä kun oikein pääsee vauhtiin ja kiihottuu?
En voi ymmärtää enkä hyväksyä. Antaa nimittäin Peppi Pitkätossujen puhua omalla tavallaan. Antaa Pulttiboisien sketseillä tavallaan. Antaa päiviräsästen esittää raamatullista kritiikkiään ilman vainoa omalla tavallaan. Antaa kansalaisten esittää näkemyksensä omalla tavallaan.
Koko kiihottumistermiä en ymmärrä; minä voin kiihottua heteromiehenä esimerkiksi viehkosta naisyksilöstä, jos päästän viettini valloilleen, mutta enpä käytännössä tällaisena lähempänä sataa ikävuotta lähentelevänä ukkosena sitä tee niin että se käytännössä mitenkään ilmenisi.
Mitä ikääni tulee, niin se on tosin eri asia, eli kuinka paljon siitä sadasta vuodesta vielä puuttuu. Aika paljon sentään. Vielä. Mutta voin vakuuttaa kaikille: kuulkaas, elämä on sittenkin yllättävän lyhyt ja kuluu nopeasti. Usein pitää ”kuluttaa aikaa”, ”tappaa aikaa” ja sietää odotusminuutteja.
Mutta ennen kuin huomaatkaan, olet jo vanha ja aikasi on ohi. Näin se menee. Meillä kaikilla.
Suuri yleisö ja enemmistö sitten joko hyväksyy tai hylkää ja paheksuu typeryydet pimentoon sekä ampuu heikot ajatukset alas, mutta ei siinä enempää tarvita. Näin se on näet aiemmin toiminut. Maalaislogiikka on toiminut. Peruskaupunkilaislogiikka on jeesannut.
Mutta mitä nyt tapahtuu? Kerro sinä, jos tiedät. Minä en enää pysy kärryillä. Hei, kuulkaas, peruutettaisiin nyt vähän. Ja äkkiä! Uusi sukupolvemme ei saisi kasvaa tähän älyvapaaseen tilanteeseen, joka on muka se kuuluisa ”uusi normaali”. On vastuutonta kasvattaa heidät tähän. Maailma ei oikeasti ja loppukädessä toimi näin – ei ainakaan kauaa. Heput hei, herätys!
