Blogit

Punahilkkasatu

Impiwaaran lähistöllä, synkeän metsän reunalla, nökötti myrkynvihreä talovanhus. Siellä asui Punahilkka-niminen teinityttö yhdessä äitinsä ja isoäitinsä kanssa. 

Punahilkka kävi koulua Impiwaaran keskustassa, missä hän myös vietti vapaa-aikaansa ystäviensä kanssa. Sinne oli kuitenkin vaivalloista matkustaa, ja se oli Punahilkan mielestä aivan ”perseestä.”

Hän aina valitti äidilleen, että kouluun oli hankalaa kulkea. Päivällä keskustaan meni vain yksi bussi tunnin välein, yöllä ei ollenkaan. Kävellen matkaa kertyisi yli viisi kilometriä. Punahilkka ei ollut tottunut käyttämään omia jalkojaan sen paremmin kävelemiseen kuin pyöräilemiseenkään.

”Keskustassa asunnot ovat kalliita”, äiti tokaisi. ”Ei ole rahaa sellaiseen.”

Äiti ajoi pienipalkkaiseen työhönsä aina pyörällä, isoäiti puolestaan ei kotipihan ulkopuolella juuri kulkenut. Punahilkan oli tyydyttävä hitaisiin ja myöhästeleviin busseihin. Eivätkö nuo vanhat käsittäneet, että hän oli nuori ja tarvitsi sosiaalisia suhteita ja kulkuyhteyksiä? 

Eivät käsittäneet.

Eräänä lauantaina Punahilkalla oli taas menoa keskustaan. Eikä mitä tahansa perusbileitä, vaan Kultakutrin 18-vuotissyntymäpäivä! Punahilkka panosti tosissaan. Hän oli ostanut uuden mustan mekon ja korkokengät sekä pienen kimaltelevan laukun. Hän teki vahvat rajaukset silmiinsä ja valitsi huulipunan, joka sopi hänen hilkkansa kanssa yhteen. Punahilkka vilkaisi peiliin tyytyväisenä, mutta ikkunasta avautuva synkkä kuusikko teki hänet taas kiukkuiseksi. 

”Vittu. Miksi meidän pitää asua täällä perseessä?” hän jupisi. 

Ovelta kuului koputus.

”Joo?”

Äiti tuli sisään ja istui sängylle. Hän katsoi hieman huolestuneena tyttärensä asua. ”Muista sitten olla varovainen. Älä lähde yksin kuljeskelemaan minnekään, äläkä juo liikaa…”

”Tai muuten mitä?” Punahilkka kysyi. 

”Kyllä sinä tiedät, vaikka ala-ikäinen oletkin.”

”Siis mitä? Enkö mä saisi pitää hauskaa? Enkö mä saisi juoda? Kyllä mulla on oikeus pitää hauskaa!”

Äiti ei jaksanut väitellä, mutta käski Punahilkkaa käyttämään järkeä. Tyttö vain tuhahti, avasi korurasiansa ja kiinnitti korviinsa isot helmet. 

Oli aika lähteä.

Jyrkät rappuset narahtelivat Punahilkan askelten alla. Hän veti punaisen hupun päähänsä ja oli jo astumassa ulos ovesta, mutta oli vähällä törmätä isoäitiinsä. ”Kuulehan Punahilkka”, vanhus sanoi. ”Muista olla varovainen…”

”Joo, joo.”

”Kuuntelisit nyt, ihan totta”, sanoi isoäiti.

Punahilkka kääntyi vastentahtoisesti kuuntelemaan varoituksia oudoista kulkijoista.

”Siis mikä takia mä en sais tutustua tyyppeihin. Hey, relaa, mä haaluun olla avoin ja saada uusia tuttuja. Mä en anna tollasille peloille valtaa, koska oon voimaantunu nuori nainen. Mä aion nyt juhlia oikeesti.”

Isoäiti ei ymmärtänyt voimaantunutta tyttärentytärtään, mutta antoi tälle matkaan muutaman setelin. ”Tule sitten taksilla kotiin. Älä kulje yksin, älä varsinkaan tuolla metsikössä. Siellä liikkuu kaikenlaista elukkaa.”

Punahilkka otti rahat vastaan mitään sanomatta ja lähti ulos ihmetellen miksi häntä aina peloteltiin. Vanhat ihmiset eivät tajunneet mitään, hän tuumi seistessään katoksettomalla pysäkillä hiekkatien laidassa. Bussi numero 40 lähestyi. Punahilkka nousi kyytiin täynnä itseluottamusta. Hän katsoi itseään puuterirasiansa peilistä. Kyllä hän näyttikin aikuiselta! Ikkunan takana metsä vaihtui vähitellen kaupungiksi. Perille päästyään Punahilkka käväisi ensi viinakaupassa ostamassa halvimman pullon Kultakutrille lahjaksi. Se tosiaan onnistui! Papereita ei kysytty. ”Mä oon niin aikuinen, LOL!” Punahilkka ajatteli. 

Kultakurin talo oli eräs Impiwaaran hienoimmista. Ei ihme, sillä hänen isällään oli kaikenlaisia puuhia kaupungin johtotehtävissä. Ison valkoiseksi rapatun talon pihalla oli sekä uima-allas että suihkulähde ja valtavista ikkunoista kajasti valoa. Siisti kämppä, ajatteli Punahilkka kateellisena, mutta hymyili kuitenkin Kultakutrille, joka tuli ottamaan viinapulloa vastaan. Televisio oli päällä, jotkut pelasivat Play Stationia ja stereot olivat täysillä. Siniseen kotelomekkoon pukeutunut päivänsankari jutteli vieraille, joiden joukosta Punahilkka tunnisti ainakin Hannun ja Kertun. Kappas! Tuhkimokin oli päässyt bileisiin sisarpuoltensa kanssa! Keittiön baaritiskillä oli juomia sekä useita kulhoja sipsejä, keksejä ja juustonaksuja. Punahilkka korkkasi kaljapullon ja tunki suunsa täyteen sipsejä. Hän vaihtoi muutaman sanan Hannun ja Kertun kanssa. Nämä puhuivat lähtevänsä yökerhoon jatkoille. Tuhkimon pitäisi olla kotona ennen puoltayötä, joten hän ei pääsisi mukaan, mutta Punahilkka lähtisi varmasti. 

Vähän ennen puolta yötä Punahilkka oli sitten ystävineen yökerhon ovella notkumassa. Ihmisiä valui sisään, osa näytti papereitaan, mutta Punahilkan oli oltava ovelampi. Hän yritti livahtaa sisään portsarin huomaamatta huonolla menestyksellä. Hän olisi ollut pulassa ilman Kultakutria, jolla oli rahaa ja jotakin mystistä valtaa täällä Impiwaarassa. Hän oli prinsessa, joka sai portsarin ylipuhuttua, antoi tälle vielä vähän rahaakin. 

”Kun on rahaa, voi tehdä mitä vain”, Kultakutri hihkui ja otti huikan lahjaksi saamastaan pullosta.

Punahilkka oli hänelle nyt velkaa sekä rahaa että kiitollisuutta. Tai olihan hän jo tuon pullon lahjoittanut, joten tasoissa oltiin. Punahilkalla oli itselläänkin jo hyvät pohjat, mutta nyt hän aikoisi juoda tosissaan. Ensimmäisenä hän tilasi juoman, jonka koostumuksesta ei ollut varma. Paljon se ainakin maksoi, mutta hinnoista viis, ilmaista rahaahan tässä tuhlattiin! Musiikki soi lujalla, valot välkkyivät ja vain vaivoin hän sai selkoa Hannun sanoista. 

”Olisi tarjolla…” poika puhui ja näytti jotakin karkin näköistä. Mitä lienee, Punahilkka ei tiennyt mistä oli kyse, mutta tarttui rohkeasti tilaisuuteen. Hän maksoi ja maistoi yhden. 

”Piparkakkua?”

”Yks vanha muija myi”, Hannu sanoi huolettomasti ja katosi sitten ihmisjoukkoon. 

Punahilkka otti vielä yhden drinkin. Tai ehkä toisenkin. Hän ei jaksanut pitää lukua juomisistaan. Kavereita ei näkynyt enää missään. Hämärässä, metelin keskellä, pyöri vain outoja hahmoja. Jossain vaiheessa aamuyötä, epämääräisten tuntien jälkeen, Punahilkka tuumi että olisi aika lähteä. Hän rämpi ulos tuosta meluisasta luolasta ja päätyi pimeälle kadulle. Hänen olonsa oli oudon heikko. Olisi pitänyt löytää taksi, mutta tutkiessaan laukkuaan katulampun valossa hän totesi, ettei rahaa ollut tarpeeksi. Kaksi kolikkoa. Hän kiroili hiljaa. Ketään tuttu kaveriakaan ei näkynyt. Niinpä hän lähti harhailemaan koululle päin tietämättä itsekään mitä aikoi. Ei näkynyt takseja, ei bussejakaan… Hän päätti lähteä kävelemään. Horjahdellessaan pimeällä hiekkaisella tiellä hän tuli vilkaisseeksi metsään päin. Sen läpi hän voisi oikaista!

Vanhojen kuusten alaoksat takertuivat punaiseen hilkkaan. Hiukset jäivät kiinni oksiin ja laukku oli vähällä pudota. Korkokengissä oli hiekkaa. Punahilkka kompasteli kivikon läpi metsäpolulle. Tieltä kajasti katulamppujen valoa. Hän mutisi itsekseen: ”Mihin hemmettiin mä nyt meen… No, onpahan polku.” 

Näin hän jatkoi jonkin matkaa toivoen että joku tuttu tulisi hakemaan hänet kotiin. Hän ei jaksanut enää kävellä korkokengissään yhtään metriä, vaan horjui ja polvistui sammalille. Yhtäkkiä hän havaitsi jonkun seisovat edessään. Tumma hahmo, harmaaseen turkkiin pukeutunut, puhui hänelle murisevalla äänellä. ”Noh, tyttö… Mikäs sinun on?”

Punahilkka selitti olennolle kuka oli ja mistä tuli. Vastaukseksi tuo kulkija kehotti häntä tulemaan kanssaan. Punahilkka teki, kuten käskettiin. He kulkivat vähän matkaa, mutta poikkesivat sitten polulta tiheän kuusen juurelle. Outo kulkija otti Punahilkkaa kädestä ja ryhtyi sitten silittelemään tämän olkapäitä.

”Hei, mä haluun kotiin”, sanoi Punahilkka.

”Et ihan vielä”, toinen murisi.

Karvaiset kädet sysäsivät Punahilkan märkien varpujen sekaan. Sitten punainen hilkka revittiin pois. Kohta kynnet tarttuivat mustaan hameeseen ja sukkahousuihin. Punahilkka kieriskeli maassa ja nyyhki äänekkäästi. Terävät kynnet raapivat hänen reisiään. Hänen uikutuksensa muuttui kirkumiseksi.

Silloin kuusten takaa alkoi näkyä valoa. Kuului askelten töminää. Hattupäisellä miehellä oli taskulampun lisäksi ase. 

”Hei! Mitä siellä tapahtuu? Lopeta heti!”

Punahilkka tunsi edelleen tuon kammottavan otuksen päällään, mutta sitten kuului pamahdus. Iljettävien käpälien ote heltisi. Punahilkka ei käsittänyt mitä ympärillä tapahtui, eikä hänen muistiinsa jäänytkään minkäänlaista kuvaa metsän tapahtumista. Myöhemmin hän kuuli, että joku mies oli saattanut hänet kotiin. Kuka lienee ollut?

Mutta mitä sen oli väliä. Jo seuraavana viikonloppuna Impiwaarassa oli jälleen kemut, joihin Punahilkka lähti tietenkin. Laittaessaan ripsiväriä hän vilkaisi isoäitiään, joka luki keinutuolissa Impiwaaran Sanomia. 

”On joku salametsästäjä joutunut vankilaan”, isoäiti kertoi. ”Oli kaatanut suden ihan tässä lähellä!”

”Ihan oikein”, tuhahti Punahilkka. ”Ei eläimiä saa tappaa!”

”Eipä tietenkään”, isoäiti hymähti ja katseli Punahilkkaa tämän laittaessa korkokenkiä jalkaansa. ”Muista nyt kuitenkin olla varovainen taas kun lähdet kaupungille. Viimeksi palasit vaatteet repeytyneinä ja verisinä, etkä olisi humalaltasi kotiin löytänyt, ellei se mies olisi sinua tuonut tänne.”

Punahilkka pyöritteli silmiään. Taas hänelle annettiin ohjeita, joita hän ei kaivannut. Rahaa hän sen sijaan tarvitsi, jotta voisi pitää hauskaa. No, kyllähän isoäiti taas ojensi kukkarostaan hänelle muutaman kympin. Niiden avulla Punahilkka sitten ajoi bussilla Impiwaaraan, jossa tapasi kaverinsa. He aloittivat yhdestä baarista, siirtyivät toiseen ja kolmannen jälkeen Punahilkka oli niin päissään, ettei osannut laskea rahojaan. Kaverit olivat eksyneet ties minne. Yksin oltiin. Oksentaessaan lyhtypylvään juurelle Punahilkka kuuli selkänsä takaa askeleita. Matala ääni murahti: ”Tarviikos tyttö kyydin?”

No, kyllähän tyttö tarvitsi.

Jakoa

Kommentit

Tagit

Tietoa julkaisijasta

Lukijan Kirje

Julkaisemme harkiten lukijoiltamme saatuja tekstejä sivuillamme nimellä "Lukijan kirje". Jos haluatte kirjoituksianne julkaistavan, ottakaa yhteyttä yhteydenottolomakkeella.