Päivän Iltalehti (24.7.) tietää kertoa, että Claes Andersson on kuollut 82-vuotiaana. https://www.iltalehti.fi/viihdeuutiset/a/34b559e7-ee94-4260-ac04-24a1d143d0b1
Mikään virallinen post mortem –kirjoitus tämän ei kuitenkaan ole tarkoitus olla. Niitä tulee taatusti tarpeeksi, eikä sellainen kuulukaan tehtäviini tai kiinnosta enempää.
Andersson oli mm. psykiatri, muusikko, kirjailija ja yksi Vasemmistoliiton perustajista. Kulttuuriministerinä hän toimi 1995-1998 ja on paljastanut, että heti pestin alussa piti tehdä 200 miljoonan markan leikkaukset (oli näet vielä markka-aikaa) opintotukeen.
Andersson on kertonut, että silloinen pääministeri Paavo Lipponen ”…vei päätökset auktoriteetillaan läpi”. (IL, toinen artikkeli, sama päivä.) Siis vasemmistohallitus heti EU-ajan kärkeen leikkaamassa opiskelijoilta… mielenkiintoista. No, oikeastaan sitä kutsuttiin sateenkaarihallitukseksi, sillä olihan siinä kokoomuskin mukana.
Juuri nuo monet tuontyyppiset hallitukset toinen toisensa perään loivat pohjan sille kurimukselle, jossa Suomi nyt on EU:n tehosekoittimessa. Unionin alkuperäisestä pehmotassusta on työntynyt esiin pedon teräväkyntinen käpälä.
Tämä hallitus antoi Suomen markalle huutia viemällä maamme Euroopan talous- ja rahaliittoon (EMU) https://fi.wikipedia.org/wiki/Lipposen_I_hallitus Käsittääkseni jotkut tahot vääntävät tämän päätöksen laillisuudesta ja oikeellisuudesta yhä. Kannattaa aina olla kiinnostunut, miten ja mistä tähän aikaan on kompuroitu ja kohellettu!
Claes Andersson alettiin laajasti tuntea koko kansan leppoisana ja humaanina kommentaattorina erityisesti EU-kansanäänestyksen aikoina, jolloin TV oli se pääuutislähde, jota kaikki töllöttivät. Internet oli kömpelö leikkikalu, joka ei kiinnostanut valtaapitäviä.
Vasemmistolaiseksi hän oli ainakin tässä maassa sitä katoavaa kansanperinnettä, ellei oteta lukuun joitain eduskunnan ulkopuolisia laitakommunisteja. Andersson nimittäin toppuutteli EU:hun liittymistä! Hän oli yksi selkeä EU-jäsenyyden vastustaja vasemmalta laidalta.
Olen itsekin lainannut jossakin aiemmassa blogissani sitä hänen ikimuistoista vertauskuvaansa, jossa hän vertasi EU:n ja Suomen suhdetta seurustelevaan pariin. Andersson yritti hillitä EU-intoilua suosittelemalla ensin pidempää kihlausaikaa. Että katsotaan nyt alkuun ja rauhassa, millainen se kumppani oikein on, ja avioon, eli täysjäsenyyteen Euroopan unionin kanssa ehtii myöhemminkin. Mutta ei auttanut, ei.
Olisi kannattanut kuunnella. Eliitillä ja valtamedialla oli kuitenkin kiire, suorastaan tulenpalava hätä. Tätä kumppania ei kansan tarvinnutkaan tuntea ennalta liian hyvin. Erittäin hyvin toimiva jäsenyys Euroopan talousalueessa ei riittänyt. Kansamme (tai tarkemmin ilmaistuna äänensä antaneiden enemmistö) antoi vedättää itseään.
Ja enäähän ei valtapuolueiden vasureista Suomessa taida kukaan merkittävä, media-aikaa kunnolla saava taho vastustaa tai edes arvostella EU:ta. Se on nyt isäntä talossa, ei kumppani.
