Blogit

Me hoidamme koko maailman – siispä tervetuloa!

Kuva Wikimedia Commons.
Ensin myönteinen lähtökohta

Koskapa meidän suvaitsevaiston pesäpaikoissa, esim. Helsingissä ja kaiketi pian Turussakin, olemme kunnallisten päättäjien enemmistöllä näin oikeaksi nähneet, niin olemme päättäneet olla koko maailman sosiaali- ja terveysasema. Kyseinen ajatus lienee osaksi ottamassa lämmintä, periaatteellista tuulta siipiensä alle myös pohjoisemmassa Suomessa. Palvelun on tarkoitus pelata kaikilla tarvittavilla kielillä kaikkia kulttuureja kunnioittaen.

Joten tulkaa vain kaikki väki kaikilta maailman kulmilta ja tuokaa kummitätinne isoäiti sekä serkun kälynnekin mukaan. Hienosti tämä menee, ja jälkipolvet muistelevat lämmöllä suurenmoista ponnistustamme ja välttämätöntä uhraustamme ihmiskunnan hyväksi! Unelmissamme on rikastua ja voimaantua yhdessä. Ja toivottavasti tämä humanismin kukkaisviritys luonnistuukin hyvin – kaikin mokomin vain.

 

Väistämätön siirtyminen asiasta seuraavaan…

Siinä siis alkupalaksi se positiivinen näkemyskattaus. Toinen näkökulma taas on, että homma ei ehkä lutviudukaan näin ruusuisesti ja käsikirjoituksen mukaisesti.  Joku ehkä uskaltaa varovaisesti ajatella, että käsitys maailmanhalaamisesta, jossa kaikki kaikkialta kutsutaan palveluidemme ääreen on naurettava, ellei se olisi niin kaamea. Siispä seuraavaksi sallittakoon pienehkö pysäyttävä skenaario. Ehkä yltiöpäisestä maailmanparantamisesta ihastuneet päättäjät kannattajajoukkoineen voisivat ihan noin vain niin kuin etukäteen uhrata tämän kaltaisillekin tulevaisuudenhahmotelmille ajatuksen tai pari? Siis ennakkoon. Kaukoviisaasti? Tai no, tuskinpa sentään, mutta ainahan sitä voi yrittää.

 

Painajaisnäkymät alkavat muotoutua

Sana kiirii, digiviestit sinkoilevat, savumerkit pöllähtelevät taivaalla. Toisten kustantamille etuuksille on toki ottajansa. Nurkissa pyöriskelee väkeä, joka haluaa lääkkeitä, hoitoja, käteistä, palveluja, majapaikkoja – nyt heti! Monilla heistä on lyhyt pinna ja matala ärsytyskynnys. He kun eivät selviä täällä pitkään ilman Suomi-neidon pikaista ja lämpöistä halausta. Lääkäreitä vaaditaan kirjoittamaan reseptejä ja sosiaalityöntekijöiltä maksusitoumuksia. Eri-ikäisiä lapsia kuljeksii aikuisten mukana, ja koulujen ja opettajien pitäisi mukautua tilanteeseen ”luovasti ja improvisoiden”.

Kaikkea tätä on ollut jo aiemminkin, mutta nyt se eskaloituu monta astetta korkeammalle. Julkiset tilat ja paikat valloitetaan. Kantaväestö alkaa karttaa kirjastoja, kauppakeskuksia, virastoja, jne. Terveysasemien auloissa ja rakennusten porttikäytävien syvennyksissä alkaa enenevästi ”notkua” epämääräistä porukkaa. Lapset eivät uskalla mennä kouluun. Virkailijat ja asiakaspalvelijat saavat kuulla tyytymättömiltä asiakkailta pelottavia huomautuksia, kuten ”otamme selvää, missä asut” tai ”odotamme sinua ulkona, kun työvuorosi päättyy”.

Katukahinoita ilmenee, ja jengien välissä puikkelehtivat peruskansalaiset rukoilevat hiljaa mielessään, että pääsisivätpä vielä tällä kertaa pois jaloista ajoissa. Sairaaloiden vierailuaikoina kovanaamat käyvät porukalla katsastamassa haavoittunutta ”veljeä”. Tai mikä pahempaa, vihollisgangsterit voivat käydä tarkistamassa, tuliko osumaa riittävästi. Työntekijöitä uhkaillaan, he lähtevät lopulta kiljuen karkuun tai jättävät tulematta työpaikoilleen. Sairauspoissaolot lisääntyvät. Alanvaihtoja ja poismuuttoja tapahtuu enemmän ja enemmän. Virkavaltaa ja vartijoita ei riitä läheskään tarpeeksi ja kaikkialle. Huolestuneille sanotaan, että koettakaa pärjätä, tai on oma syynne, jos joudutte liemeen.

Ei kukaan voi tehdä mielekkäästi töitä moisessa ympäristössä. Koko järjestelmää ei ole luotu, eikä sitä voida ylläpitää kuvatunlaisissa olosuhteissa. Edesvastuutonta tässä mm. on olla ottamatta huomioon, että useilla palveluiden perässä tulijoista ei ole periaatteessa mitään yhdyssiteitä Suomeen, joten mikään ei lähtökohtaisesti vaadi heitä ottamaan mitään maamme käyttäytymisnormeja ja toimintatapoja huomioon. He eivät maksa tänne veroja, eivätkä ole luotettavasti kirjattuina mihinkään rekisteriin.

Vähitellen valtaväestö alkaa töissään ajatella, että kun oma jaksaminen, turvallisuus ja hyvinvointi ovat näin uhattuina, niin tämän arvoista ei oman uraputken rakentaminen ehkä sentään ole. Muutetaan tosiaan sitten vaikka jonnekin Kärsämäelle hanslankareiksi mieluummin ja vähin äänin. Veronmaksajia alkaa myös kummastuttaa, miksi meidän oikeastaan pitää kustantaa kaikki tämä mielettömyys.

Muutama lisäeurohan aina heltiää vanhustenhuollon hoitajamitoituksen höllentämisestä ja peruskoulun luokkakokojen kasvattamisesta saaduista ”säästöistä”. Mutta vaikka rahaa löytyisi (valtiota lisävelkaannuttamalla tietysti) peräti miljardeja euroja, niin kukaan ei loppukädessä pysty tekemään työtä, jossa asiakkaita ja palveluiden käyttäjiä, eikä yleensäkään keitään kulkijoita ja vastaantulijoita, kyetä luotettavasti tunnistamaan. Puhumattakaan, että jokainen kulttuurisensitiivinen erityispiirre pitäisi huomioida.

Epäortodoksisuus omakohtaisen todellisuuden sekä päättäjien ja valtamedian ylistämän multirikastuksen välillä alkaa kalvaa hyväntahtoisimmankin konsensusmyötäilijän aivosolukkoa: ”pitääkö minun uskoa toisin kuin näen asioiden oikeassa elämässä olevan?”

Jos jokin vedonlyöntitoimisto ottaisi asiasta kopin, niin moni skeptikko voisi luultavasti lyödä kohtalaisen tukun taaloja vetoa edellä kuvatunlaisen, epämiellyttävän tulevaisuuden puolesta suvakkiuden fantastista ihmemaailmaa ja toiveunta vastaan.

Ikävää olla ilonpilaaja, mutta jotensakin näin tullee ennen pitkää käymään. Ehkä piankin. Sori vaan, suvaitsevaiset. Älkää silti pillastuko ja olko kuin kolmevuotiaat, kun sievä hiekkakakku lysähtää hajalle. Miettikää vielä. Ottakaa järki käteen. Se voisi kuitenkin kannattaa.

A drop in the ocean

Tietoa julkaisijasta

A drop in the ocean

Olen aika paljon somemaailmassa kokenut keski-ikäinen mieshenkilö, joka kävi näitä tämäntyyppisiä vaihtoehtomediahakuisia nettikeskusteluja jo ennen kuin koko ilmiö oli edes kovin tunnettu. Yleissivistystä on kohtuullisesti ja koulutuspohjaa opistosta yliopistoon.