Blogit

Kansalainen ja nykypoliisi arkipäivässä

Kuva Pixabay.

Tunnustan ensin, olen periaatteessa iloinen nähdessäni poliisiauton. Tuolla jossain. Liikenteessä ainakin. Pyrin ajamaan sääntöjen mukaan, ja jos joku ohittaa minut esim. keltaisella viivalla rakettivauhdilla, niin toivon tietysti, että mutkan takana olisi poliisi tutkansa kanssa. Pikku ylinopeuksiin ei tosin pitäisi puuttua.

Minulla on vahva kansalaisoikeudentunto – poliisi turvaa ja suojaa sekä pitää ns. konnat aisoissa. Niin se varmaan tekeekin. Vielä. Pitäisi ainakin. Noin niin kuin lähtökohtaisesti.

Kuitenkin pieni esimerkki kotipaikkakunnaltani: Kotimatkani varteen oli hylätty polkupyörä. Olen itse melkomoinen himoliikkuja, joka paitsi kuntoilen, niin myös pyöräilen hirmuisesti ns. epävallisinakin aikoina tarkkaillen kotikaupunkiani.

Havaitsin siis hylätyn polkupyörän tuolla matkallani. Kapine oli heitetty rujosti puun juurelle, joten arvelin, että se oli varastettu. Kähvelletty. Anastettu. Vähintään otettu omaan tilapäiseen käyttöön. Kerran kaiketi käytetty jonkun kännipään kotimatka-ajoon, ja sitten tyypillisesti hylätty.

Ja kun pyörä oli kotimatkani varrella, niin tutkin sitä tarkemmin. Havaitsin sen olevan hyvässä kunnossa ja varsin arvokas. Ehkä puolen tonnin arvoinen, vähintään. Se oli kuitenkin ajokelvoton, koska lokasuoja oli juututtanut takarenkaan. Siksi ehkä konna oli hylännytkin vehkeen, kun oli luultavasti kaatunut sillä kapakasta paluunsa aikana, eikä matka voinut enää jatkua.

Päätin tehdä tälle kaunokaispyörälle palveluksen: otin ja talutin sen muutama sata metriä takapäätä ilmassa pitäen. Aika raskastahan se oli. Jätin rakkineen lähimmän kaupan pyörätelineeseen. Ilmoitin asiasta virkavallalle. Tuli vähättelyä. Kuitenkin poliisi soitteli minulle myöhemmin. Asialle ei kuulemma tehtäisi mitään nyt! Partioauto kuulemma käväisi pyörän vieressäkin, muttei silti ottanut asiakseen tehdä mitään enempää.

Poliisitäti tivasi, että miksen raahannut kyseistä sykkeliä poliisilaitokselle asti yksin tein. Vastasin, etten jaksanut ja viitsinyt kantaa sitä kilometrikaupalla heikäläisille, mutta toimitin sen – siis selvästi arvolaitteen – kuitenkin näkyvälle paikalle lähikaupan pyörätelineeseen tehden asianmukaisen ilmoituksen.

Mainitsen tässä välissä, että aiemmin viime kesänä olin toimittanut poliisiviranomaiselle kadulta löytämäni toimivan arvokännykän, josta siitäkään en tosin ole kuullut enää mitään…

Poliisin ynseä suhtautuminen kaiken kaikkiaan oli, että he eivät ole innostuneita tekemään tälle pyöräasialle yhtään mitään. Olin lievästi tyrmistynyt. Asia sai vahvistusta tästä, vilkaiskaa jos haluatte: https://www.iltalehti.fi/kotimaa/1eaa25c5-0bbe-4b5f-b320-793fa132cc41_u0.shtml Ehkä kaikki jo tietävät, mutta mainittakoonpa siis silti.

Kysyin arvon konstaapelilta, että saanko sitten itse pitää tämän löytämäni munamankelin, vai pitääkö se jättää tähän lukitsematta kenties seuraavan känniläisen kähvellettäväksi. Poliisi vastasi, että et saa pitää sitä tai ottaa sitä itsellesi. Vehje saa jäädä siihen telineeseen lukitsematta, ja sillä hyvä. Sitä kuulemma ”tarkkaillaan”. Niinpä niin. No voi hölökynkölökyn!

Muutenkin on tullut selväksi, ettei meitä kantasuomalaisia palvella samalla tavalla kuin esim. maahantulijoita, jotka ovat osin laittomasti täällä ja joilla ei ns. ole papereita. Eräskin kokenut terveyskeskushoitaja täräytti taannoin ihan suoraan, että tietenkin pakolaiset menevät kantaväestön edelle. Kyllä te kaikki valveutuneet tämän tiedostatte, mutta meillä kriitikoilla ei oikein tahdo olla tarpeeksi poweria muuttamaan asiaa. Ei ainakaan vielä.

En tietystikään toivo tätä, mutta mm. Ruotsin poliisin ja muun sikäläisen valtiollisen ja kunnallisen henkilöstön mörheän kohtalon saanee kokea myös suomalainen virkakunta, kun tunkee hyvää tarkoittaen ja velvollisuuttaan noudattaen nokkansa tietyille kehittyville, mutta silti väärille seuduille. Länsinaapurissa niistä puhutaan kaunistellen erityisherkkinä alueina, tai jotain sinnepäin.

Haluaisin tänne kehitys- ja sotatoimimaista enintään naisia ja lapsia. Erittäin vähän rintamaikäisiä miehiä. Eivät täältäkään miehet ole lähteneet käpälämäkeen, kun rähinää on syntynyt jättäen oikeasti kaikkein heiveröisimmät kanssaihmisensä kähinän jalkoihin.

Kaikkien tulijoiden pitäisi aina kunnioittaa meidän maamme käytäntöjä. Ja toisaalta: kun itäinen jättivaltionaapurimme hyökkäsi tänne n. 80 vuotta sitten, niin maamme loi aika vahvan rajavalvonnan. En rehellisesti sanoen tiedä, mikä on muuttunut, mutta sitä valottaa mm. kansanedustaja Immonen (ps) erinomaisessa kirjassaan ”Kansallinen kipinä” (2017).

Ja voisiko tätä joskus kysyä joltakin vapaan maahanmuuton intoilijaihmiseltä: voimmeko me täältä mennä johon vieraaseen kulttuuriin vaatimaan sitä sopeutumaan meihin? Emme!

Vielä takaisin alun pyörätapaukseen. Edellä viittaamani kenttäpoliisin Iltalehdessä julkaistu artikkeli osoittanee, että tällaisen, (muka) vaatimattoman, muutaman satasen anastusrötöksen juttu ei liikuta verovaroillamme turvaksemme rahoittamaa poliisiviranomaista kuin muodon vuoksi. Mutta olen todistanut, että jos jokin nuorisojoukkio näpistää kaupasta yhdenkään puolen euron suklaapatukan, niin kauppias kutsuu poliisit ja he myös tulevat tuimina paikalle kuulustellen ja kirjoittaen sakkolapun (jonka nykylainsäädännöllä voi tosin ilmeisesti myös jättää huomiotta, elikkä yksinkertaisesti repiä saman tien). Ehkä tehdään myös nk. lastensuojeluilmoitus, mutta sama se nyt tässä.

Ehkä haluatte lukea kaavailemani seuraavan juttuni, jossa avautuisin omasta kokemuksestani ns. afrikkalaisista tarinoista. Pelottavistakin. Näitä tuli vastaan Ruotsissa, jossa vietin lapsuuteni.

Muuten haluaisin jatkaa mieluiten kristillisenä äänitorvena, en asemia havittelevana poliittisena tai yhteiskunnallisena toimijana. Tosin heitäkin tarvitaan – ei siinä mitään. Olin nettimaailman esihistoriallisina aikoina haastamassa tiettyjä antikristillisiä ja nykyään suvakeiksi kutsumiani tahoja saaden kohtalaisen arvostuksen ohella myös järkyttävän määrän apulantaa niskaani. Tiedän siis kyllä, kuinka kylmää kyytiä on joutua tikkatauluksi.

Mutta kun siis en ainakaan tätä nykyä ole ääniä kalasteleva, nimelläni esiintyvä kansallispoliitikko, niin ei kun ei. Katsotaan ensi kevään eduskuntavaalien jälkeen; ikävää sitten todeta, että meni kuten ounastelin. Olisin kylläkin mieluummin väärässä!

Eräskin trendipoliitikko, nyt rakastamansa EU-organisaation johtopaikkoja kai kärkkyvä kokoomusnousukastähdenlento tokaisi joskus johonkin arkkimöhläykseensä, että ”sori siitä…” Tällaisten hemmojen en ainakaan usko pitävän Suomen puolta paljoakaan.

Tämä varsin hammakas eurofanaatikko-kosmopoliitikko tuli ja viihdytti tuulipukukansaa hetkisen ja lähti siis sitten hakemaan mahti-EU:sta parempia asemia, kun halu ja asenne ovat kohdallaan. Smalltalk-jutustelukin sujuu kaikilla kielillä kuin vettä valaen. Olen kommunikoinut itsekin hänen kanssaan, ei siinä mitään, mukava kaveri sinänsä ihmisenä.

Meidän kaikkien kannattaisi ehkä silti muistaa, että nykyinen politiikka tekijöineen tahtoo olla parhaimmankin rohkelikon kanssa sellaista, että ”kunhan minä nyt hetkisen saan vähän vaikutusvaltaa, asemia ja fyrkkaa, – ja kun huomaan, kuinka vaikeaa on käydä aikamme tendenssisuvakkienergiaa vastaan – niin annan periksi ja jätän liiat mölyt omaan mahaan”.

Silti: Yksikin pieni, nöyrä (muttei nöyristelevä), vahva ja päämäärätietoinen ihminen voi vaikuttaa oikealla paikalla sanoillaan ja teoillaan paljon, jos hyvin käy. Kyllä minä siihen aina haluan uskoa, ja toisinaan historiassa näin on käynytkin.

Tulevat ajat, sukupolvet ja historiankirjoitus viimeistään sen todistavat, mikäli tämä havainto jotakuta uskalikkoa lohduttaa.

Mutta vaikeaa tämä on, ja olettamallani tavalla se kaikki toistaiseksi taitaa mennä, ystävät hyvät, arvoisat lukijat…

Shares

Kansalaisen verkkokauppa