Blogit

Kysymyksiä, kysymyksiä …

Kuvituskuva. Kuva Wikimedia Commons.

Onko minulla oikeus olettaa, että haluan Suomen kaltaisen maan pysyvän demokraattisena, rauhanomaisena, turvallisena…? Siis valtiona, joka tasapainoilee taitavasti siinä geopoliittisessa ympäristössään, jossa sattuu sijaitsemaan. Omat itsenäistymisprosessit ja sisällissodat on jo käyty ja jätetty taakse.

Onko minulla oikeus toivoa, että maamme pitää aina huolta heikoimmistaan ja mahdollistaa kaikille ainakin ns. mahdollisuuksien tasa-arvon? Sitten se, mihin kukin yksilö pystyy ja yltää on eri asia; pitää nimittäin paikkansa, että jotkut soittavat pianoa, toiset taas kantavat sitä. Yhtään kumpaakaan väheksymättä – molempia tarvitaan. Onko minulla oikeus ajatella, että en halua tänne mitä tahansa maahanmuuttoa kuinka paljon tahansa?

Olen itsekin tehnyt työtä opiskelevan mamu-ryhmän kanssa, jossa lähes kaikki olivat afrikkalaisia ja lähi-itäläisiä. Mitäkö mieltä olen juuri heidän ennusteestaan sopeutua, oppia kieltämme ja kotoutua? Se on varsin suotuisa. Erittäinkin. Ja henkilökohtaisesti pidin lähes kaikista heistä kovastikin. Mutta entä jos heitä on kymmen- tai satakertainen määrä? Tuhatkertainen? Kuka kouluttaa, kuka maksaa? Ehkä tärkein pointtini tässä kirjoituksessani on, että nämä tulijat eivät ottamalla heitä tänne lopu koskaan. Eivät milloinkaan! Heitä on määrättömästi, eivätkä juurisyyt ongelmavaltioissa lopu, vaan ne rantautuvat hiljalleen mutta vääjäämättä tännekin.

Mutta mitä sanon sille ulkomaalaistaustaiselle postinjakajalle, kaupan myyjälle tai luennoitsijalle, jonka äsken taas tapasin ja jota tervehdin? Jätä työsi ja lähde kotimaahasi? Tuskinpa. Entä kirurgille, joka operoi minut, mutta ei kuulemma halua kätellä naispotilasta? Pitäisikö hänet velvoittaa siihen, en tiedä.

Keskeinen kysymykseni kuuluukin, että jos rakas Suomemme nyt seuraavaksi ottaa vaikkapa satatuhatta, niin entä kuinka käy niiden miljoonan, jotka pettyvät ja jäävät osattomiksi maamme hyvinvoinnista ja turvasta? Tai entäpä, mikäli otamme peräti miljoonan, niin mitä tehdä niiden kymmenen miljoonan kanssa, joita ei nyt onnistanut? Jokainen ymmärtänee, että tämä yhtälö kasvaa eksponentiaalisesti. Ja mikäli ei muuta, niin pää tulee vetävän käteen viimeistään silloin, kun loppuvat auttamisrahat ja maan sisäinen järjestys järkkyy fataalisti.

Vielä miltei kampakeraamisella 1980-luvulla aikansa ihmiset olisivat varsin yksimielisesti torjuneet sellaisen maahanmuuton, joka tuo lisää mm. poliisin selvästi tilastoimia haittoja ja uhkia kansalaisillemme ja veronmaksumoraalillemme. Kansa olisi laajasti vaatinut viranomaisia ja poliitikkoja puuttumaan asiaan, eikä mediakaan olisi aivopessyt nykyiseen malliin. Terrorialueilta palaavat olisi toivotettu suksimaan suolle – hyvin omintunnoin.

Sananvapauden rajoittaminen ei olisi tullut kuuloonkaan. Kukaan ei olisi pakottanut kulttuurirelativistiksi saati kulttuurimarxistiksi. Poliittinen hyperkorrektius loisti poissaolollaan. Laittomat, perusteetta maassa olevat olisi hyvinkin yksituumaisesti vaadittu poistettaviksi. Heti, ilman ehtoja. Vihapuhe-käsitteelle olisi hekoteltu makeasti tai pudisteltu päätä epäuskoisesti; totta kai jokainen saa olla omaa mieltänsä – who cares? Tai who is interested in at least as a crime? Taikka jotain sinnepäin. Poliittisten puolueiden takinkääntöjä ja metamorfooseja äimisteltäisiin. Ammattiloukkaantujien koulukunta saisi otsat ryppyyn. Jos sikäläiset ihmiset olisivat aikamatkailleet näille vuosille,  he olisivat ajatelleet, että miten meistä ja jälkeläisistämme tulee joskus noin lapsellisia, typeriä ja vastuuttomia.

Mutta joku tai jokin käänsi ruuvin toiseen asentoon 1990-luvulla. En itse tiedä tarkkaan, miksi näin kävi, mutta ainakin EU-seikkailumme käy yhä hurjemmaksi. EU-ystäväisemme mennä reuhkaa eteenpäin kuin herhiläisen takamukseen pistämä biisoni. Nyt puhutaan jo ”superjohtajasta” EU:n keulakuvaksi. EU-putiikki saa näköjään myös säätää ja määrätä mitä haluaa (esim.  http://www.iltalehti.fi/kotimaa/201802152200746093_u0.shtml). Suurin osa päättäjistä ja valtamediasta tuntuu ottavan kaiken kuin taivaasta tiputettuna. Aika kauaksi on tultu kauppaliitosta ja demokratioiden rauhanprojektista.

Sanottakoonpa mitä hyvänsä, niin tässä ajassamme on monia sellaisia piirteitä ja kehityskulkuja, joista voi todeta, että ei sen ihan näin pitänyt mennä! Liekö liioittelua pohdiskella, että onko tähän tuntemaamme länsimaailmaan viritetty itsetuhomekanismi ja miksi. Kerro sinä, arvoisa lukijani, jos tiedät paremmin.

Ilmeisesti herätyskello ei pirise vielä tarpeeksi kovaa.

A drop in the ocean

Shares